nomes no trilho de navegação
Haperot (Russula) on laaja helttasienisuku. Ne muistuttavat ulkoisesti paljon lähisukulaisiaan, samaan Russulaceae-heimoon kuuluvia rouskuja, mutta eroavat niistä siinä, ettei haavoitetusta haperosta valu maitiaisnestettä rouskun tapaan. Haperojen lakki on usein kirkkaan värinen, mutta harmaantuu yksilön vanhetessa. Paras haperokausi on heinä-syyskuussa. Monet haperot ovat erinomaisia ruokasieniä, eikä myrkyllisiä haperolajeja tiedetä löytyvän Suomesta.[2] Lajeja tunnetaan Suomesta noin 130, mutta lajimäärä voi todellisuudessa olla jopa kaksinkertainen. Seitsemän lajia on Suomessa luokiteltu uhanalaisiksi.[3]
Haperon tunnistaa helposti siitä, että jalkaa taitettaessa se "hapertuu" eli murtuu pieniksi juustomaisiksi paloiksi.[2] Esimerkiksi seitikkien jalan voi puolestaan repiä koko jalan mittaisiksi suikaleiksi. Haperoksi tunnistamisen jälkeen sienestä voi maistaa palan ja sylkäistä pois, tärkeää on odottaa muutamasta sekunnista kymmeneen että sienessä mahdollisesti oleva kirpeys tulee esiin.[3] Maultaan miedot haperot kelpaavat käytettäviksi ryöppäämättä, voimakkaan makuiset voi kiehauttaa, jotta väkevän maun saa pois.
Haperoiden lajilleen tunnistaminen on monesti ongelmallista. Tunnistamista voi harjoittaa ilman mikroskooppiakin. Tässä merkitystä on kasvupaikalla, läheisillä puulajeilla, lakin ja jalan värillä, helttojen tiheydellä sekä tuoksulla ja maulla. Yksi paljon käytetty tuntomerkki on mallon värimuutokset. Tärkeä on myös lakin pintakelmun irtoamistapa. Edelleen itiöpölyn väri vaihtelee paljon lajista toiseen: Se voi olla valkoista, kermanväristä, okraa tai keltaista ja näiden sävyjä.[2][3] Paljon käytetty itiöiden vertailussa on Romagnesin väriluokitus.[4] Haperoiden taksonomiassa on kuitenkin mikroskooppisilla tuntomerkeillä ja viimeaikaisilla DNA-tunnistusmenetelmillä yhä suurempi merkitys.[5]
Haperot (Russula) on laaja helttasienisuku. Ne muistuttavat ulkoisesti paljon lähisukulaisiaan, samaan Russulaceae-heimoon kuuluvia rouskuja, mutta eroavat niistä siinä, ettei haavoitetusta haperosta valu maitiaisnestettä rouskun tapaan. Haperojen lakki on usein kirkkaan värinen, mutta harmaantuu yksilön vanhetessa. Paras haperokausi on heinä-syyskuussa. Monet haperot ovat erinomaisia ruokasieniä, eikä myrkyllisiä haperolajeja tiedetä löytyvän Suomesta. Lajeja tunnetaan Suomesta noin 130, mutta lajimäärä voi todellisuudessa olla jopa kaksinkertainen. Seitsemän lajia on Suomessa luokiteltu uhanalaisiksi.
Haperon tunnistaa helposti siitä, että jalkaa taitettaessa se "hapertuu" eli murtuu pieniksi juustomaisiksi paloiksi. Esimerkiksi seitikkien jalan voi puolestaan repiä koko jalan mittaisiksi suikaleiksi. Haperoksi tunnistamisen jälkeen sienestä voi maistaa palan ja sylkäistä pois, tärkeää on odottaa muutamasta sekunnista kymmeneen että sienessä mahdollisesti oleva kirpeys tulee esiin. Maultaan miedot haperot kelpaavat käytettäviksi ryöppäämättä, voimakkaan makuiset voi kiehauttaa, jotta väkevän maun saa pois.
