Sorkkaeläimet (Artiodactyla) on kookkaiden maalla elävien kasvinsyöjänisäkkäiden lahko. Sorkkaeläimet keskittävät painonsa parilliselle määrälle (kaksi tai neljä) sarveisaineen päällystämiä varpaita eli sorkkia. Kavioeläimillä puolestaan varpaita on pariton määrä.
Sorkkaeläinheimoja on kymmenen, ja perinteisesti ne jaettiin edelleen kolmeen alalahkoon, sikaeläimiin (Suiformes), kamelieläimiin (Tylopoda) ja märehtijöihin (Ruminantia). Jako ei kaikilta osin vastaa nykyistä käsitystä heimojen sukulaisuussuhteista, eikä itse perinteinen sorkkaeläinten lahkokaan muodosta yhtenäistä kehityslinjaa, sillä valaiden on todettu olevan sorkkaeläimiin kuuluvien virtahepojen lähimpiä sukulaisia. Perinteistä alalahkoluokitusta ei siksi aina käytetä.[1]
Sorkkaeläimet ovat olleet hyvin menestyksellisiä nisäkkäitä. Niihin kuuluu nykyään 240 eri elossa olevaa lajia[1], ja eri lajit ovat sopeutuneet kylmille ja myös paahtavan kuumille seuduille. Vaikka lajit ovat suurikokoisia, uusia lajeja on löytynyt yhä lisää muun muassa Kaakkois-Aasiasta. Monia lajeja uhkaa salametsästyksen ja metsähakkuista tai muusta seikoista johtuvan elinalueiden pienenemisen vuoksi sukupuuttoon kuoleminen. Virtahevot ovat perinteisistä sorkkaeläimistä ainoita, jotka ovat sopeutuneet ainakin osittain vesielämään. Painavin laji on Afrikassa elävä virtahepo, joka painaa noin 4,5 tonnia, kun taas kevyimpiä ja pienimpiä sorkkaeläimiä ovat kääpiökauriit (n. 1 kg, säkäkorkeus 35 cm). Pisin kaula on kirahvilla.
Monet sorkkaeläimet ovat tärkeitä riistataloudessa ja maataloustuotannossa, muun muassa sika, lammas, vuohi ja nauta.
Varhaisin sorkkaeläimeksi luokiteltavan eläimen fossiili on peräisin varhaiseoseenikaudelta, noin 54 miljoonaa vuotta sitten. Eläin kuului Diacodexis-sukuun ja luokitellaan kamelieläimiin. Dinosaurukset olivat kuolleet sukupuuttoon noin 10 miljoonaa vuotta aiemmin, minkä ansiosta nisäkkäiden käyttöön vapautui uusia ekolokeroita ja nisäkkäiden oli mahdollista kehittyä yhä suuremmiksi ja hyödyntämään eri ravintolähteitä monipuolisemmin. Ennen liitukauden lopun joukkosukupuuttoa, eli dinosaurusten valtakaudella, nisäkkäät olivat enimmäkseen pienikokoisia (suurimmat noin metrin mittaisia) ja söivät lähinnä selkärangattomia. Liitukauden loppua kohden nisäkkäät alkoivat myös enemmän hyödyntämään kasveja ravinnokseen.[2][3]
Diacodexis-sorkkaeläimet olivat kaikkiruokaisia ja niillä oli jokaisessa jalassa viisi varvasta, mutta kolmas ja neljäs varvas oli alkanut pidentyä, mikä viittaa vahvasti sorkkaeläimiin. Niiden telaluun rakenne oli myös kuin nykyisillä sorkkaeläimillä. Nämä ensimmäiset sorkkaeläimet olivat kooltaan vielä pieniä (50 cm), mutta pitkäraajaisia, mikä viittaa ketteryyteen ja nopeajalkaisuuteen. Nykyisistä lajeista ne muistuttivat kääpiökauriita, joiden häntä tosin on selvästi vaatimattomampi kuin edeltäjillään. Esihistoriallisten sorkkaeläinten alkuperä on jäänyt hieman epäselväksi, mutta läheisin sukulainen lienee ollut varhaispaleoseenikaudella kehittyneet pesukarhua muistuttaneet Chriacus-nisäkkäät, jotka kuuluivat Condylarthra-lahkoon. Tässä kohtaavat sorkkaeläinten kehityslinja kavioeläinten, valaiden ja Paenungulata-nisäkkäiden kanssa (norsut, sireenieläimet ja tamaanit) kehityslinjojen kanssa.
Sorkkaeläinten nopea kehittyminen eoseenikaudella on nähty merkkinä siitä, etteivät ne voineet kehittyä kylmällä holarktisella alueella, mutta juuri tältä alueelta varhaisimmat fossiilit ovat peräisin.[4] Jo varhaisessa vaiheessa kehittyi sorkkaeläimiä, jotka olivat sopeutuneet kosteiden soiden vesielämään. Niistä kehittyivät virtahepojen (Anthracotheriidae) ja valaiden edeltäjät (Archeoceti).[5]
Nykyiset sorkkaeläinalaluokat (sikaeläimet, kamelieläimet ja märehtijät) kehittyivät 10–15 miljoonassa vuodessa ensimmäisten sorkkaeläinten ilmestymisen jälkeen eli noin 46 mvs. Sikaeläinten kehityksen uskotaan alkaneen entelodonteista. Ensimmäiset siat kehittyivät ilmeisesti Aasiassa oligoseenikaudella noin 40 miljoonaa vuotta sitten.pekarit kehittyivät. Varhaisimpia pekareita on löydetty ympäri Aasiaa, Afrikkaa ja Amerikkoja, mutta mioseenikaudelta lähtien pekareita löytyy vain Amerikkojen maakerrostumista. Kamelieläimet kehittyivät Pohjois-Amerikassa, josta osa siirtyi Beringinsalmen kautta Aasiaan, Eurooppaan ja Afrikkaan. Kamelieläimet asuttivat vielä plioseenikaudella Pohjois-Amerikan ja Euroopan mantereita, mutta pleistoseenikauteen mennessä ne hävisivät molemmista. Etelä-Amerikkaan ensimmäiset kamelieläimet ilmestyivät pleistoseenikaudella. Hammaslöytöjen perusteella märehtijöiden kantamuoto oli myöhäiseoseenikaudella elänyt nelivarpainen (surkastuneet viidennet olivat etujaloissa) Hypertragulidae.[6] Varhaisimmat sarvelliset sorkkaeläimet ilmestyivät varhaismioseenikaudella ja viimeistään mioseenin lopulla kaikki nykyisin elossa olevat sorkkaeläinheimot olivat olemassa. Sorkkaeläinten varhaista eroa toisistaan tukee vahvasti niiden ruoansulatusjärjestelmien luonne. Sioilla se on kaikkia muita yksinkertaisempi, kun märehtijöillä on hyvin monimutkainen ja pitkälle kehittynyt ruoansulatus.
Kasvinsyöjistä kavioeläimet olivat onnistuneet saamaan hallitsevan aseman, mikä pakotti sorkkaeläimet ahtaalle. Näissä oloissa märehtijöiden monimutkainen ruoansulatusjärjestelmän uskotaan kehittyneet. Se on kilpaileviin kasvinsyöjiin, kuten kavioeläimiin, verrattuna ylivertainen kasviravinnon hyödyntämisessä. Eoseenikauden loppua kohti (38 mvs.) maapallon ilmasto muuttui, joka johti myös muutoksiin kasvillisuudessa ja tätä kautta kasvinsyöjien biologiassa kaikilla mantereilla. Sikoja ja pekareita lukuun ottamatta kaikista sorkkaeläimistä kehittyi kasvinsyöjiä, joiden poskihampaiden kruunujen reunat kehittyivät sirppimäisiksi (engl. selenodont).
Kirahvit ja peurat kehittyivät oligoseenikaudella eläneestä Eumeryx-hirvimäisestä märehtijästä. Varhaisimmat kirahvit olivat lyhytkaulaisia. Ensimmäiset pitkäkaulaiset kirahvit kehittyivät plioseenikaudella. Eumeryx-hirvistä kehittyi myös nykyisten hirvieläinten edeltäjät. Kääpiökauriit ja myskihirvet ovat saaneet alkunsa ilmeisesti näistä varhaisista hirvieläimistä. Onttosarviset ilmestyivät myöhäisoligoseenikaudella tai aivan mioseenikauden alussa (Eotragus). Mioseenikauden alun (20 mvs.) kasvillisuudelle on ominaista heinäkasvien voimakas leviäminen ja maisema muuttui tasangoiksi. Heinät ovat hankalaa ravintoa, mutta sorkkaeläimille, etenkään märehtijöille, se ei tuottanut ongelmia aiempina kausina kehittyneen ruoansulatusjärjestelmän ansiosta. Kavioeläimille sen sijaan se koitui niin kovaksi haasteeksi, että sorkkaeläimet ottivat kasvinsyöjistä hallitsevan roolin. Tämän katsotaan olevan selittävä syy sille, miksi sorkkaeläimet ovat nykyään hyvin runsaslajinen ryhmä, kun kavioeläimiin ei kuulu edes 20 lajia. Kasvinsyöjät alkoivat nyt enenevässä määrin laiduntaa.
Elossa olevat sorkkaeläimet on perinteisesti jaettu kolmeen alalahkoon, joissa on yhteensä kymmenen heimoa. Nykyinen luokittelu tulee muuttumaan tulevaisuudessa varsin olennaisesti, sillä DNA-tutkimusten ja kahden uuden Pakistanista löydetyn fossiilin (mm. Artiocetus clavis, 2000) avulla on saatu selville, että virtahevot ja valaat ovat läheistä sukua toisilleen, ne ovat kehittyneet samasta kantavanhemmasta. Aiemmin virtahepojen kuviteltiin kehittyneen sioista, mutta tämä on osoittautunut virheelliseksi päätelmäksi. Jo fossiililöytöjen perusteella tunnettiin sorkkaeläinten ja valaiden läheinen yhteys, mutta selvää kuvaa tästä yhteydestä ei saatu ennen DNA-tutkimuksia. Osa tieteilijöistä on ehdottanutkin valaiden (Cetecean) ja sorkkaeläinten (Artiodactyla) yhdistämistä uuteen (ylä)lahkoon Cetartiodactyla. Samalla sikaeläinten luokittelua joudutaan korjaamaan siten, että virtahevot siirretään pois omaksi alalahkoksi Ancondata. Näin ollen sorkkaeläimiin kuuluisi yhteensä viisi heimoa. Alla tähän perustuva luokitus, ylempänä on annettu toistaiseksi voimassa oleva luokittelu, josta puuttuu sukupuuttoon kuolleiden kehityslinjojen luokittelu. Alla sukupuuttoon kuolleet esihistorialliset ryhmät on merkitty ristillä (†) ja perässä on aikakaudet, jolloin kyseinen ryhmä oli vielä elinvoimainen ja siihen kuuluvat alemmat ryhmät. Luokittelu perustuu Encyclopedia Britannican ”artiodactyl” artikkelin verkkoversioon (12.2.2009).[7] (Luokittelussa ei valaita). Eri lähteissä käytetyt luokittelut saattavat poiketa suurestikin toisistaan. Esimerkiksi Gentryn & Hookerin (1988) luokittelussa sorkkaeläimet jaetaan niiden hampaiden perusteella Bunodontia ja Selenodontia -alalahkoihin. Siat kuuluvat ensimmäiseen ja kaikki muut jälkimmäiseen. McKennan & Bellin (1997) luokituksessa alaluokat ovat alla olevan luokituksen mukaisia, mutta alla oleva luokittelu ei ole kuitenkaan McKennan & Bellin mukainen.
Pienimmät sorkkaeläimet kuuluvat kääpiökauriiden heimoon. Massaltaan suurin parivarpainen on 4,5 tonnia painava virtahepo, kun kaikkein korkein on kirahvi. Sorkkaeläinten kallo on pitkänmallinen ja silmät sijaitsevat pään sivuilla. Niiden korvat ovat joko suippomaiset tai lähes pyöreät ja hännän pituus vaihtelee pitkästä pieneen tynkään.
Valtaosalla sorkkaeläimistä on paksu turkki, pohjoisimmilla lajeilla kaikkein paksuimmat. Poikkeuksena virtahevot, jotka ovat käytännössä paljaita, ja jotka ovat myös poikkeuksellisesti sopeutuneet vesielämään. Turkki koostuu kahdesta kerroksesta, joista alempi, pohjavilla, on lyhyempää ja tiiviimpää kuin pidempi peitekarva. Turkin päätarkoituksena on estää lämpökarkailu, mutta myös kosteudelta. Toissijaisena tehtävänä turkki, tai sen kuviot ja väritys, häiritsevät tai harhauttavat saalistajia. Joillakin lajeilla karvoitus viestittää myös iästä, sosiaalisesta asemasta laumassa tai jopa vaarasta.[8]
Useimpien nisäkkäiden tapaan sorkkaeläimet imettävät poikasiaan nännien erittämällä maidolla. Nännien lukumäärä vaihtelee kahdesta neljään, mutta sioilla vaihteluväli on 6–12.
Suurimmalla osalla sorkkaeläinlajeista on jonkinlainen ulkoinen puolustusmekanismi. Eittämättä yleisin ja silmiinpistävin ovat niiden yksihaaraiset suorat tai kippurat sarvet tai monihaaraiset, kuten hirvieläimillä. Vain onttosarvisilla on varsinaisiksi sarviksi luokiteltavat sarvet. Varsinaisten sarvilta vaaditaan, että ne eivät ole monihaaraiset ja ne kasvavat suoraan otsaluusta. Kirahvien sarvet kasvavat päälaen luista, joten ne eivät ole varsinaisia sarvia, vaikka ovatkin yksihaaraisia. Sikaeläimistä löytyy myös lajeja, joilla on ylipitkät kulmahampaat. Näitä puolustusvälineitä eläimet eivät käytä suojana petoja vastaan, kuten esimerkiksi Charles Darwin arveli, vaan ainoastaan lajinsisäisissä välienselvityksissä. Urosten sarvet ovat naaraita pidemmät, koska urokset kilpailevat naaraista paritteluaikana puskemalla päitään toisiaan vastaan.
Hampaat ovat kasvinsyömiseen ja eri tehtäviin erikoistuneita. Suurimmalla osalla märehtijöistä yläetu- ja yläkulmahampaat ovat hävinneet ja kasvinosien leikkaamiseen ne käyttävät alakulmahampaita. Kääpiökauriilla ja myskihirvillä yläkulmahampaat eivät ole hävinneet, vaan pikemminkin suurentuneet. Muilla sorkkaeläimillä kulmahampaissa ei ole havaittavissa minkäänlaisia surkastumisia. Joillakin sioilla hampaat ovat kasvaneet hyvin suuriksi, ulos suusta. Esimerkiksi pahkasialla on komeat kaarevat kulmahampaat. Kitaluun siiven kanava (engl. alisphenoid canal) puuttuu niiltä kokonaan, eikä niiden nenäluissa ole takaosan laajennusta. Sorkkaeläinten hampaiden määrä vaihtelee välillä 30–44.[9]
Kaikki sorkkaeläimet kulkevat neljällä jalalla. Kussakin jalassa on parillinen määrä varpaita, joille ne laskevat painonsa. Jaloissa on hieman korkeammalla kaksi surkastunutta varvasta ja vielä kolmaskin, mutta se ei näy ulkoisesti. Se muistuttaa sorkkaeläinten varhaisista edeltäjistä, joilla oli viisi varvasta. Joillakin lajeilla ylempänä olevat varpaat eivät ole surkastuneet niin paljoa, jolloin ne astuvat kaikilla neljällä varpaalla. Esimerkiksi virtahevoilla on neljä yhtä suurta varvasta ja arktisilla alueilla elävällä peuralla takavarpaat ovat säilyneet melko suurina, koska ne helpottavat kulkua lumihangessa. Sorkkaeläimet ovat myös niin sanottuja kärkiastujia, eli kävellessään niiden varpaiden kärjet koskettavat maanpintaa ennen muuta jalkaa.
Poikkeuksen parivarpaisuuteen tekevät kaulus- ja huulipekari, joiden takajaloissa on kahden varpaan lisäksi vielä kolmas surkastunut varvas. Etujaloissa on kummassakin neljä varvasta.
Sorkkaeläimillä toinen ja kolmas jalkapöydän luu ovat joko kokonaan tai ainakin osittain yhdistyneet, pisimmälle tämä yhdistyminen on mennyt kameleilla (cannon bone). Raajat ovat yleensä muuhun ruumiiseen nähden pitkät ja luut kevyitä. Sorkkaeläinten raajat ovat parivarpaisuuden ansiosta niin sanotusti paraksonisia (engl. paraxonic) eli kolmannen ja neljännen varpaan välistä kulkeva akseli jakaa jalan symmetrisiin osiin. Nämä ominaisuudet mahdollistavat yhdessä takaraajojen telaluurakenteen kanssa ketterän ja nopean liikkumisen.[10]
Normaalissa kävelyssä sorkkaeläinten jalat liikkuvat järjestyksessä, jossa etumainen jalka ottaa askeleen, jolloin vastakkaisen puolen takajalka ottaa askeleen ja seuraavaksi takajalan samanpuoleinen etujalka ja lopulta viimeinen jalka ottaa askeleen. Esimerkiksi siis vasen etu, oikea taka, oikea etu ja vasen taka. Tämäkin jo yllä olevien jalan ominaisuuksien lisäksi parantaa sorkkaeläinten liikkumisnopeutta ja antavat osaselityksen sille, miksi sorkkaeläimet on niin runsaslajinen ryhmä. Nopeammassa juoksussa askeltahti muistuttaa hevosillakin havaittavaa laukkaa.[7] Kirahvi on ainoa sorkkaeläin, jolla pääosa liikkumiseen tarvittavasta voimasta tulee etujaloista, muilla se tulee takajaloista.[7] Kameli, kirahvi ja okapi poikkeavat kaavasta siinä määrin, että niiden kävellessä saman puoleiset etu- ja takajalat liikkuvat samanaikaisesti. Kameli pystyy kyllä myös liikkumaan muille sorkkaeläimille tyypilliseen tapaan.[7][11]
Nopein sorkkaeläin on thomsoningaselli. Sen huippunopeus yltää 80 kilometriin tunnissa. Kirahvin, kafferipuhvelin ja pahkasian huippunopeus yltää noin 50 km/h:ssa.[7]
Sorkkaeläimiä voi tavata kaikilla mantereilla Australiaa ja napa-alueita lukuun ottamatta. Luonnonvaraisia sorkkaeläimiä ei voi tavata merellisillä saarilla, kuten vaikkapa Uudessa-Seelannissa. Ihmiset ovat sittemmin kuljettaneet sorkkaeläimiä näillekin alueille. Evoluutiohistoriallisesti ajateltuna sorkkaeläimet ovat varsin uusia lajeja myös Etelä-Amerikassa.[7] Monipuolisin sorkkaeläinlajisto löytyy Afrikasta. Sorkkaeläimiin kuuluu hyvin erilaisiin olosuhteisiin sopeutuneita lajeja ja sorkkaeläimet ovat asuttaneet kaikki kasvillisuusvyöhyketyypit. Sorkkaeläimiä voi tavata hyvinkin korkealla vuoristossa ja toisaalta makeissa vesissä sukeltelemassa. Koska lajit ovat sopeutuneet elämään niin erilaisille alueille, ovat sorkkaeläimet nykyään hallitsevia kasvinsyöjiä. Kokonsa ansiosta ne eivät joudu juurikaan kilpailemaan muiden kasvinsyöjien kanssa ravinnosta. Suurempina ne kilpailisivat norsujen ja sarvikuonojen kanssa ja pienempinä jäniseläinten tai jyrsijöiden kanssa.[7] Runsaslajisuudesta huolimatta sorkkaeläimet ovat erikoistuneet elämään vain tietyntyyppiseen ympäristöön, muilla nisäkäslajeilla sopeutumiskyky on suhteessa parempi.
Virtahevot, kirahvit ja okapit ovat eläimiä, joita ei elä luonnonvaraisena Afrikan ulkopuolella. Kameleja ja muita kamelieläimiä (esim. laama) tavataan nykyään Pohjois-Afrikassa, Arabian niemimaalla ja Etelä-Amerikassa. Sikoja elää laajemmin Afrikassa, Aasiassa ja Euroopassa. Etelä- ja Väli-Amerikassa elää kovasti sikoja muistuttavia pekareja. Onttosarvisia sorkkaeläimiä on levinnyt muutamia lajeja Pohjois-Amerikkaan, mutta runsaslukuisemmin niitä on Afrikan ja Euraasian puolikuivilla ja ruohoalueilla.[7]
Jotkin lajit viihtyvät tiheissä metsissä, kun taas toiset viihtyvät avoimella tundralla tai savannilla. Tiheiden metsien etuna on esimerkiksi mahdollisuus piiloutua saalistajilta eikä ruoastakaan ole puutetta runsaan kasvillisuuden ansiosta, mutta toisaalta petojen havaitseminenkin on hankalampaa. Esimerkiksi savannilla sorkkaeläimet pystyvät paikantamaan lähestyvän vaaran nopeammin ja lähteä pakoon, mutta etenkin kuivakausina ruoasta saattaa tulla pula. Kirahvien pitkä kaula mahdollistaa korkeiden puiden lehtien syömisen, minne muut kasvinsyöjät eivät pääse käsiksi, ja kamelit pystyvät varastoimaan rasvaa (ei vettä) kyttyröihin huonojen aikojen varalle. Puolittain vedessä elävät virtahevot ovat taas omaksuneet tavan laiduntaa kuivalla maalla ja syödä vesikasveja päiväsaikaan. Korkealla vuorilla elävien sorkkaeläinten etuna on ensisijaisesti petojen vähyys, mutta suurempana riskinä on esimerkiksi kalliolta putoaminen ja ruoan vähyys.
Kaikki sorkkaeläimet ovat kasvinsyöjiä eli herbivoreja. Siat ja pekarit muodostavat pienen poikkeuksen, sillä ne saattavat syödä myös maassa pesivien lintujen munia, nuoria linnunpoikasia, matelijoita tai eläinten raatoja.[12] Niidenkin pääravinnon lähde on kuitenkin kasvit, hedelmät tai juuret ja edellä kuvattu käytös on marginaalisessa osassa.[13] Kaikilla sorkkaeläimillä on muista nisäkkäistä poikkeava ruoansulatusjärjestelmä. Märehtijöillä kääpiökauriita lukuun ottamatta on varsinaisen mahalaukun lisäksi kolme muuta mahaa eli siis yhteensä neljä eri mahaa. Kamelieläimillä, virtahevoilla ja kääpiökauriilla mahoja on kolme, kun taas sioilla ja pekaareilla on yksi varsin pieni maha ennen varsinaista mahaa. Märehtijöiden kaikilla neljällä mahalla on oma nimi: pötsi, verkkomaha, satakerta, ja juoksutusmaha.
Millekään nisäkkäälle ei ole kehittynyt entsyymiä, joka pystyisi hajottamaan kasvien ligniinin tai selluloosan, mutta ne pystyvät tähän mahassa elävien symbioottisien bakteerien avulla. Bakteerit ovat myös eläinten tärkeä proteiinilähde. Tämä piirre on yhteinen kavio- ja sorkkaeläimillä. Osalle sorkkaeläimistä on kuitenkin kehittynyt erikoinen tapa syödä ruokaa, märehtiminen. Siinä pureskellun ruoan mentyä ensin pötsiin bakteerit hajottavat siitä ensin selluloosaa. Pötsin pH on hieman hapan, koska kovin happamissa olosuhteissa mahan bakteerit eivät pystyisi hajottamaan ruokaa. Pötsistä ruoka siirtyy verkkomahaan, jossa ruoka lajittuu mahan lihassupistusten ansiosta karkeisiin ja hienompiin paloihin. Verkkomahassa on myös bakteereja, jotka hajottavat lisää nieltyä ruokaa. Karkeat palat lähetetään takaisin pötsiin, josta eläin ”oksentaa” ruoan uudelleen pureskeltavaksi ja nielee uudelleen ruoan. Tämän piirteen ansiosta märehtijät pystyvät hyödyntävään kasviravintoa muita kasvinsyöjiä tehokkaammin.[14] Sillä välin pienet ruoanpalaset työntyvät kohti satakertaa, jossa ruokasulan nesteet imeytyvät. Imeytyksen jälkeen ruoka siirtyy seuraavaksi juoksutusmahaan, jota voidaan verrata yksimahaisten mahalaukkuun, sillä juoksutusmahan pH on suolahaposta ja pepsiinistä johtuen hyvin matala.[15] Juoksutusmahasta ruoka siirtyy ohutsuoleen ja poistuu eläimestä paksu- ja peräsuolen kautta peräaukosta.
Vain muutamat sorkkaeläimet elävät yksin, ja vain muutamat lajit muodostavat parin kolmen yksilön ryhmiä, yleensä metsissä elävät lajit liikkuvat yksin.[7] Yleisempää sen sijaan on laumaelämä. Laumaelämän positiivisena puolena on, ettei saalistajista ole niin suurta uhkaa ja hengissäpysymisen mahdollisuus on korkeampi. Saalistajan uhatessa laumaa, yksilöt lähtevät juoksemaan eri suuntiin, jolloin saalistajan on hankala valita kohdetta. Yleensä saaliiksi jää lauman fyysisesti heikompia yksilöitä, kuten vanhat, haavoittuneet tai nuorimmat. Ilmiötä, jossa lauman yhden teot saa muut tekemään samoin, kutsutaan sosiaaliseksi fasilitaatioksi. Laumoissa on myös havaittu sukupuolista segregaatiota eli erottelua. Tämä tarkoittaa sitä, että lauman naaraat ovat suurimman osan vuodesta erillään lauman nuorista uroksista. Urosten kesken vallitsee oma hierarkia, joka määrittelee esimerkiksi virtahepojen kohdalla sen, kuinka lähellä tietty uros saa olla naarasta. Lauman johtajauroksella on laajimmat oikeudet, mutta sitä alempana olevat urokset voivat haastaa sen taistelussa ja voittaessaan nousta uroksen tilalle lauman johtoon. Entinen johtaja voidaan joko häätää tai se saa edelleen pysyä laumassa, mutta alempana uroksena. Esimerkki tällaisesta käyttäytymisestä on saksanhirvi.[7] Nuorimmat yksilöt kulkevat naaraiden kanssa. Naaraiden jälkeläisten hoivaamisessa on erotettavissa altruistisia piirteitä. Ne laiduntavat alueilla, joissa saaliiksi jäämisen riski on vähäinen, vaikka se tarkoittaisi heikompilaatuista ravintoa. Urokset sen sijaan ottavat riskin saadakseen parempaa ravintoa.
Useilla sorkkaeläimillä esiintyy kausittaista alueilta toiselle muuttoa. Muuton hyötypuolena on kasvillisuuden alueittaisen ja kausittaisen kasvun hyödyntäminen tehokkaasti ravinnoksi, vaikka itse muuton tekemiseen kuluukin paljon energiaa. Talven tullen ruoan saanti pohjoisilla tai korkeilla lumisilla alueilla on hankalaa, koska kasvien kasvukausi on loppunut ja ruokaa joutuisi etsimään lumihangen alta. Eläinten kannalta edullista on muuttaa laiduntamaan etelämmäksi tai vaihtoehtoisesti alemmas vuoren rinteelle.[7]
Ympäri sorkkaeläinten kehoa on rauhasia, jotka tuottavat hajuja. Hieromalla rauhasia ympäristöön eläin jättää hajumerkkejä, joilla se voi viestittää reviirinsä rajoista tai muusta, kuten vaikkapa kiimaan tulosta. Jos eläimellä on sarvet, se voi myös hangata sarviansa puunrunkoon, jolloin joko hankausjäljet tai sarvien tuntumassa olevat rauhaset jättävät merkkejä. Yleisin tapa merkata reviirin rajat kuitenkin ovat ulostaminen ja virtsaaminen.
Hajujen lisäksi sorkkaeläimet viestittävät ääntelyllä ja eleillä. Eleisiin voi kuulua uhmakas käyttäytyminen, kuten virtahevoilla leukojen levittäminen apposen auki. Korvien suuntautuminen, yksilön fyysinen koko ja sarvien suuruus ovat myös lajinsisäisiä viestintäkeinoja.
Sorkkaeläimet synnyttävät tyypillisesti kasvukauden aikaan, jolloin ravinnonsaanti on jälkeläisille parhaiten taattu. Jälkeläiset kasvavat ja vahvistuvat tällaisen ajoituksen ansiosta nopeammin, jolloin ne eivät joudu petojen saaliiksi niin herkästi. Sorkkaeläimet ovat syntyessään jo niin kehittyneitä, että syntymän jälkeen ne pystyvät muutamassa tunnissa kävelemään ja jopa juoksemaan. Naaraiden kantoaika vaihtelee runsaasti lajeittain. Esimerkiksi kirahveilla ja okapeilla raskaus kestää noin 450 päivää ja kääpiökauriilla noin 150 päivää. Enemmistöllä märehtijöistä kantoajan pituus on 6–9 kuukautta.[16] Sorkkaeläimet synnyttävät kerralla vain yhden poikasen, poikkeuksena siat, joiden pahnueen koko on 4–8. Kesytetyllä, maataloudessa lihantuotannossa käytettävien sikojen kohdalla pahnueeseen saattaa kuulua 12 jälkeläistä.[13] Naaras synnyttää vuoden aikana vain kerran, mutta trooppisilla alueilla kahdesti synnyttäminen on mahdollista.
Emo yleensä joko piilottaa poikasensa, jos se vain elinalueella on mahdollista, tai pitää sitä jatkuvasti mukanaan ja osana laumaa. Emo kuljettaa poikasensa alueelle, jonne poikanen piilottautuu. Näin ollen emo itsekään ei tiedä missä poikanen on. Emo käy huolehtimassa muutamia kertoja päivän aikana poikasestaan, kunnes riittävän vanhana ottaa poikasen mukaansa. Jotkin sorkkaeläimet, kuten siat, rakentavat pienen pesän, jossa ne synnyttävät ja hoivaavat poikasiaan ensimmäiset päivät.[13]
Urokset parittelevat usean eri naaraan kanssa saman parittelukauden aikana. On hyvin harvinaista, että uros ja naaras pysyisivät yhdessä parittelukauden jälkeen. Sinisukeltaja-antiloopit kuitenkin ovat uskollisia parilleen koko vuoden ajan, kunnes uusi parittelukausi alkaa.[13] Kiima-aikana urokset käyvät keskenään kovia taisteluja saadakseen oikeuden paritella naaraan kanssa. Vaikka taistelut ovatkin vaarattomia, voivat ne olla hyvinkin uuvuttavia, joten niihin osallistuneet urokset ovat helppo kohde saalistajille. Siksi taistelupukarit pyrkivät ääntelyin ja elein saamaan vastapuolen luovuttamaan. Uros voi puolustaa joko yhtä tiettyä naarasta (esim. biisoni) tai kokonaista haaremia toisilta uroksilta. On myös mahdollista, ettei uros taistele suoraan naaraista, vaan naaraita houkuttelevan elinalueen puolesta. Esimerkiksi ruoka voi houkutella naaraita tietylle reviirille, jolloin reviirin hallitseva uros saa oikeuden paritella siellä olevien naaraiden kanssa. Topiantiloopit ja kuusipeura ovat menneet tämäntyyppisessä pariutumisstrategiassa vieläkin pidemmälle: puolustettavana alueena voi olla vain muutamien neliömetrien kokoisia maatilkkuja (lekking).[13]
Eläin- ja kasvilajien uhanalaisuutta listaavan IUCN:n Punaisen listan (2008) mukaan maailman yli 240 sorkkaeläinlajista 97 on luokiteltavissa vaarantuneeksi, äärimmäisen uhanalaiseksi tai jo luonnosta hävinneeksi (elää vain eläintarhoissa jne.). Lähes kaikkien lajien populaatiot ovat laskusuunnassa.[17] Suurimmat sorkkaeläimiä uhkaavia tekijät ovat metsähakkuut, maa-alueiden muuttaminen viljelyksiksi, tieverkosto ja salametsästys.[18]
Sorkkaeläimet ovat olleet keräilijä-metsästäjäkulttuureista lähtien ihmisten pääproteiinilähde. Ihminen kesytti ensimmäiset sorkkaeläimet (lammas ja vuohi) noin 8 000–9 000 vuotta sitten.[18] Yhdysvalloissa pelkästään naudanlihaa kulutetaan vuosittain noin 28 ja sianlihaa 21 kilogrammaa henkilöä kohden. Sianlihan kulutus Yhdysvalloissa on pysynyt koko 1900-luvun ajan melko tasaisena, mutta naudanlihan huippukulutus oli noin 40 kiloa henkilöä kohden vuonna 1979 Yhdysvaltain maatalousministeriön (USDA) tilastojen mukaan. Karitsan ja lampaan lihaa Yhdysvalloissa syödään alle puoli kiloa henkilöä kohden.[19] YK:n alaisen FAO-elimen tilastojen mukaan[20] vuodessa tuotettiin 285,7 miljoonaa tonnia lihaa maailmanlaajuisesti (ei kalanlihaa tai siipikarjaa). FAO:n mukaan vuonna 2007 maailmanlaajuisesti pidettiin tuotantoeläimenä 989,9 miljoonaa sikaa, 1 389 miljoonaa lehmää ja 1 113 miljoonaa lammasta.[21]
Sorkkaeläinten, etenkin lampaiden ja alpakoiden, pehmeää karvaa käytetään teollisuudessa runsaasti. Naudasta lypsetään myös maitoa ja sitä jalostetaan eteenpäin muun muassa voiksi. Sorkkaeläimiä käytetään paikallisesti myös vetojuhtina esimerkiksi maanmuokkauksessa ja kulkuvälineenä, kuten esimerkiksi kamelia. Hirvieläinten metsästäminen on monissa maissa yleinen harrastus, mutta siellä pyritään myös kontrolloimaan eläinkantaa esimerkiksi liikenneonnettomuuksien vähentämiseksi.
Sorkkaeläimet (Artiodactyla) on kookkaiden maalla elävien kasvinsyöjänisäkkäiden lahko. Sorkkaeläimet keskittävät painonsa parilliselle määrälle (kaksi tai neljä) sarveisaineen päällystämiä varpaita eli sorkkia. Kavioeläimillä puolestaan varpaita on pariton määrä.
Sorkkaeläinheimoja on kymmenen, ja perinteisesti ne jaettiin edelleen kolmeen alalahkoon, sikaeläimiin (Suiformes), kamelieläimiin (Tylopoda) ja märehtijöihin (Ruminantia). Jako ei kaikilta osin vastaa nykyistä käsitystä heimojen sukulaisuussuhteista, eikä itse perinteinen sorkkaeläinten lahkokaan muodosta yhtenäistä kehityslinjaa, sillä valaiden on todettu olevan sorkkaeläimiin kuuluvien virtahepojen lähimpiä sukulaisia. Perinteistä alalahkoluokitusta ei siksi aina käytetä.
Sorkkaeläimet ovat olleet hyvin menestyksellisiä nisäkkäitä. Niihin kuuluu nykyään 240 eri elossa olevaa lajia, ja eri lajit ovat sopeutuneet kylmille ja myös paahtavan kuumille seuduille. Vaikka lajit ovat suurikokoisia, uusia lajeja on löytynyt yhä lisää muun muassa Kaakkois-Aasiasta. Monia lajeja uhkaa salametsästyksen ja metsähakkuista tai muusta seikoista johtuvan elinalueiden pienenemisen vuoksi sukupuuttoon kuoleminen. Virtahevot ovat perinteisistä sorkkaeläimistä ainoita, jotka ovat sopeutuneet ainakin osittain vesielämään. Painavin laji on Afrikassa elävä virtahepo, joka painaa noin 4,5 tonnia, kun taas kevyimpiä ja pienimpiä sorkkaeläimiä ovat kääpiökauriit (n. 1 kg, säkäkorkeus 35 cm). Pisin kaula on kirahvilla.
Monet sorkkaeläimet ovat tärkeitä riistataloudessa ja maataloustuotannossa, muun muassa sika, lammas, vuohi ja nauta.
