Els artiodàctils (Artiodactyla) formen un clade de mamífers euteris herbívors (alguns omnívors) amb extremitats acabades amb unglots. Tenen membres plantígrads, digitígrads o ungulígrads, un nombre parell de dits (dos o quatre), absència de tercer trocànter en el fèmur, calcani articulat amb la fíbula, nasals posteriorment amples i molars bunodonts o selenodonts.
Als Països Catalans hi habiten diverses espècies de forma natural: porc domèstic, senglar (suids), cérvol, daina, cabirol (cèrvids), cabra salvatge, cabra domèstica, be domèstic, bou domèstic, isard, be de Berberia, moltó de Còrsega, bisó europeu (bòvids). Entre les espècies extintes hi ha: Myotragus, l'ur (Bos primigenius).
La descripció original del clade Artiodactyla, feta per Richard Owen el 1848,[1] no incloïa els cetacis, que en aquell temps eren considerats un grup completament diferent. Tanmateix, amb l'avenç de la taxonomia dels mamífers i el desenvolupament de les anàlisis moleculars, els mastòlegs s'adonaren que el clade Artiodactyla, tal com se'l definia aleshores, era parafilètic.
Els primers intents de fer quadrar la taxonomia amb els nous descobriments consistiren a abandonar el clade Artiodactyla i crear un grup que englobés tant els «artiodàctils tradicionals» com els cetacis. Aquest nou clade fou batejat amb el nom «Cetartiodactyla».[2] Tanmateix, aviat sorgí un consens que redefinir Artiodactyla per incloure-hi els cetacis era preferible a crear un clade de bell nou i es recuperà l'ús d'Artiodactyla, aquesta vegada amb el mateix significat que Cetartiodactyla («artiodàctils tradicionals» + cetacis).[3][4][5][6][7][8] Així doncs, segons el punt de vista més estès, els cetacis formen part del grup dels artiodàctils, que actualment es considera monofilètic.[7]
Els artiodàctils (Artiodactyla) formen un clade de mamífers euteris herbívors (alguns omnívors) amb extremitats acabades amb unglots. Tenen membres plantígrads, digitígrads o ungulígrads, un nombre parell de dits (dos o quatre), absència de tercer trocànter en el fèmur, calcani articulat amb la fíbula, nasals posteriorment amples i molars bunodonts o selenodonts.
Als Països Catalans hi habiten diverses espècies de forma natural: porc domèstic, senglar (suids), cérvol, daina, cabirol (cèrvids), cabra salvatge, cabra domèstica, be domèstic, bou domèstic, isard, be de Berberia, moltó de Còrsega, bisó europeu (bòvids). Entre les espècies extintes hi ha: Myotragus, l'ur (Bos primigenius).
Sudokopytníci (Cetartiodactyla, dříve Artiodactyla) jsou velmi úspěšným řádem savců, které spojuje do jedné vývojové linie úprava končetin. Vychází z funkčního uplatnění dvou prstů – třetího a čtvrtého, mezi nimiž prochází osa končetin. Tyto prsty mají na konci rohovitá kopyta a nesou celou hmotnost těla. U hrochů a velbloudovitých jsou nehtovitého tvaru. Sudokopytníci jsou prstochodci, jen velbloudi a lamy našlapují na poslední tři prstní články kryté silným, pružným mozolem. U kytovců se končetiny přeměnily v ploutve. Vědecké jméno Artiodactyla pochází z řeckých slov artios, sudý, a daktylos, prst.
Skupina zahrnuje 10 čeledí a asi 300 druhů (i s kytovci) (v ČR 3 čeledi, 10 druhů).
Sudokopytníci jsou v současnosti nejúspěšnějším řádem velkých býložravců, žijí na všech kontinentech (včetně Austrálie, díky člověku) a obývají různé ekosystémy. Proto se u nich vyvinula velká rozmanitost forem.
Většina sudokopytníků jsou býložravci, jen někteří jsou všežraví. Bývají větší, i když ve velikosti jednotlivých druhů jsou velké rozdíly: nejmenší známý sudokopytník, kančil menší, váží sotva jeden kilogram, zatímco hroch obojživelný dosahuje hmotnosti až 4,5 tuny. Mezi sudokopytníky také patří nejvyšší žijící savec, žirafa. Z hlediska moderní taxonomie je největší sudokopytník plejtvák obrovský.
Nejnápadnějším společným znakem je dobře vyvinutý třetí a čtvrtý prst, které nesou váhu těla. Osa končetin prochází mezi nimi. Druhý a pátý prst bývají vždy menší, nedotýkají se země, u některých druhů nemají kostní podklad nebo úplně chybí. Palec, tedy první prst, chybí vždy.
Většina druhů má na předních i pánevních končetinách sudý počet prstů, výjimku tvoří pekariovití, kteří mají na zadních končetinách jen dva nebo tři prsty.
Klíční kost, podobně jako u dalších savců, chybí.
Obličejová část lebky bývá protáhlá, mozkovna je naopak užší, očnice jsou zpravidla oddělené od spánkové jámy. Sudokopytníci mívají 30–44 zubů, horní řezáky a špičáky jsou vždy menší a často úplně chybí, dolní řezáky jsou dobře vyvinuté, stejně jako dolní špičáky, které se často tvarově podobají řezákům nebo jsou přeměněny v kly. Třenové zuby nejsou molarizované (=vypadající jako stoličky), jako je tomu u lichokopytníků, bývají menší a u některých druhů se podobají špičákům.
Časté jsou rohy nebo parohy.
Žaludek je složitý, u mnoha sudokopytníků vícekomorový. Předžaludky jsou osídlené symbiotickými bakteriemi, prvoky a houbami, které fermentují rostlinnou potravu a štěpí ji na jednoduché produkty (těkavé mastné kyseliny), které jsou, společně se strávenými těly mikroorganismů, zdrojem živin. Přežvýkaví sudokopytníci dokážou zužitkovat těžko stravitelnou potravu mnohem lépe než lichokopytníci, a to je zřejmě příčinou jejich evolučního úspěchu.
Slepé střevo je malé, tračník je poměrně dlouhý a zavinutý do spirály.
Děloha sudokopytníků je dvourohá, placenta je rozptýlená nebo klkovitá, nepravá (adeciduata). Březost trvá 100–491 dní, většina druhů rodí menší počet mláďat.
Moderní taxonomie řadí mezi sudokopytníky i kytovce.
Na konci křídy se od předků dnešních hmyzožravců oddělila skupina prakopytníků (Condylarthra), společní předkové prašelem (Creodonta), několika vymřelých řádů kopytníků (Litopterna, Notoungulata aj.) i dnešních lichokopytníků a sudokopytníků. Biomolekulární výzkum potvrdil, že skupina Cetartiodactyla se objevila již na konci doby dinosaurů, v nejpozdnější svrchní křídě (asi před 67 miliony let).[1]
Nejstarší sudokopytníci se objevili už v eocénu (−55 mil. let). Velmi dlouho žili ve stínu lichokopytníků, během miocénu ale začali lichokopytníci vymírat a na jejich místo se rozšířili přežvýkaví. Není jasné, jestli ústup lichokopytníků umožnil rozšíření sudokopytníků, nebo jestli vymírání lichokopytníků způsobila naopak konkurence sudokopytníků. Pravděpodobně došlo k ústupu lesů a rozšíření travnatých stepí a sudokopytníci mohli novou potravu trávit lépe než lichokopytníci. Také došlo k rozvoji velkých šelem, a přežvýkaví sudokopytníci měli výhodu ve schopnosti rychle zkonzumovat velké množství potravy a tu pak zpracovat někde v ústraní.
Přežvykování, tedy dvojí zpracování potravy, která je fermentována v předžaludcích, se u sudokopytníků vyvinulo dvakrát, nezávisle na sobě. Velbloudi mají tříkomorový žaludek, stejně tak jako kančilovití, ostatní přežvýkaví sudokopytníci mají dokonalejší čtyřkomorový žaludek.
Zdá se, že kytovci jsou blízkými příbuznými hrochů, proto se kytovci spolu se sudokopytníky (Artiodactyla) řadí do jednoho řádu Cetartiodactyla.
Mezi nepřežvýkavé patří sudokopytníci s jednokomorovým žaludkem (s výjimkou hrochů). Nepřežvykují. Jsou to všežravci, sklovina stoliček tvoří hrboly, zuby mají uzavřenou dřeňovou dutinu a nedorůstají. Špičáky bývají přeměněné v kly. Na končetinách mají čtyři dobře vyvinuté prsty (výjimku tvoří pekariovití). Třetí a čtvrtý prst tvoří tzv. spárky, menší druhý a pátý paspárky.
Mozolnatci (velbloudi, lamy, vikuně) jsou přežvýkaví sudokopytníci, jejich žaludek je tříkomorový. Našlapují na prstní články, které jsou podložené pružným mozolem. Kopýtka jsou nehtovitého tvaru. Druhý a čtvrtý prst je zakrnělý, záprstní a nártní kosti jsou srostlé, tvoří tak jedinou kost tvaru obráceného Y. Loketní a lýtková kost jsou redukované.
Zvláštností mozolnatců jsou kulaté červené krvinky.
Přežvýkaví mají vícekomorové žaludky. Třetí a čtvrtý prst jsou jediné plně funkční prsty, poslední články jsou kryté rohovinou a tvoří paznehty, na jejichž okraj zvířata našlapují. Druhý a pátý prst nemají kostní podklad a tvoří rudimentární paznehtky. Záprstní a nártní kosti jsou srostlé a tvoří jedinou kost válcovitého tvaru. Loketní a lýtková kost jsou redukované. Horní řezáky chybí, spodní špičáky se podobají řezákům. Stoličky mají zřasenou sklovinu, jsou semihypselodontní, s prodlouženou dobou růstu.
Patří sem nejprimitivnější přežvýkaví, kančilovití. Jsou to malá zvířata s třídílným žaludkem. Horní řezáky samců jsou zvětšené a mají dýkovitý tvar.
Přežvýkavci se čtyřdílným žaludkem. Primitivní zástupci mají zvětšené horní špičáky (kabarovití), u ostatních druhů se objevují rohy nebo parohy.
Obrázky, zvuky či videa k tématu sudokopytníci ve Wikimedia Commons
Sudokopytníci (Cetartiodactyla, dříve Artiodactyla) jsou velmi úspěšným řádem savců, které spojuje do jedné vývojové linie úprava končetin. Vychází z funkčního uplatnění dvou prstů – třetího a čtvrtého, mezi nimiž prochází osa končetin. Tyto prsty mají na konci rohovitá kopyta a nesou celou hmotnost těla. U hrochů a velbloudovitých jsou nehtovitého tvaru. Sudokopytníci jsou prstochodci, jen velbloudi a lamy našlapují na poslední tři prstní články kryté silným, pružným mozolem. U kytovců se končetiny přeměnily v ploutve. Vědecké jméno Artiodactyla pochází z řeckých slov artios, sudý, a daktylos, prst.
Skupina zahrnuje 10 čeledí a asi 300 druhů (i s kytovci) (v ČR 3 čeledi, 10 druhů).
Sorkkaeläimet (Artiodactyla) on kookkaiden maalla elävien kasvinsyöjänisäkkäiden lahko. Sorkkaeläimet keskittävät painonsa parilliselle määrälle (kaksi tai neljä) sarveisaineen päällystämiä varpaita eli sorkkia. Kavioeläimillä puolestaan varpaita on pariton määrä.
Sorkkaeläinheimoja on kymmenen, ja perinteisesti ne jaettiin edelleen kolmeen alalahkoon, sikaeläimiin (Suiformes), kamelieläimiin (Tylopoda) ja märehtijöihin (Ruminantia). Jako ei kaikilta osin vastaa nykyistä käsitystä heimojen sukulaisuussuhteista, eikä itse perinteinen sorkkaeläinten lahkokaan muodosta yhtenäistä kehityslinjaa, sillä valaiden on todettu olevan sorkkaeläimiin kuuluvien virtahepojen lähimpiä sukulaisia. Perinteistä alalahkoluokitusta ei siksi aina käytetä.[1]
Sorkkaeläimet ovat olleet hyvin menestyksellisiä nisäkkäitä. Niihin kuuluu nykyään 240 eri elossa olevaa lajia[1], ja eri lajit ovat sopeutuneet kylmille ja myös paahtavan kuumille seuduille. Vaikka lajit ovat suurikokoisia, uusia lajeja on löytynyt yhä lisää muun muassa Kaakkois-Aasiasta. Monia lajeja uhkaa salametsästyksen ja metsähakkuista tai muusta seikoista johtuvan elinalueiden pienenemisen vuoksi sukupuuttoon kuoleminen. Virtahevot ovat perinteisistä sorkkaeläimistä ainoita, jotka ovat sopeutuneet ainakin osittain vesielämään. Painavin laji on Afrikassa elävä virtahepo, joka painaa noin 4,5 tonnia, kun taas kevyimpiä ja pienimpiä sorkkaeläimiä ovat kääpiökauriit (n. 1 kg, säkäkorkeus 35 cm). Pisin kaula on kirahvilla.
Monet sorkkaeläimet ovat tärkeitä riistataloudessa ja maataloustuotannossa, muun muassa sika, lammas, vuohi ja nauta.
Varhaisin sorkkaeläimeksi luokiteltavan eläimen fossiili on peräisin varhaiseoseenikaudelta, noin 54 miljoonaa vuotta sitten. Eläin kuului Diacodexis-sukuun ja luokitellaan kamelieläimiin. Dinosaurukset olivat kuolleet sukupuuttoon noin 10 miljoonaa vuotta aiemmin, minkä ansiosta nisäkkäiden käyttöön vapautui uusia ekolokeroita ja nisäkkäiden oli mahdollista kehittyä yhä suuremmiksi ja hyödyntämään eri ravintolähteitä monipuolisemmin. Ennen liitukauden lopun joukkosukupuuttoa, eli dinosaurusten valtakaudella, nisäkkäät olivat enimmäkseen pienikokoisia (suurimmat noin metrin mittaisia) ja söivät lähinnä selkärangattomia. Liitukauden loppua kohden nisäkkäät alkoivat myös enemmän hyödyntämään kasveja ravinnokseen.[2][3]
Diacodexis-sorkkaeläimet olivat kaikkiruokaisia ja niillä oli jokaisessa jalassa viisi varvasta, mutta kolmas ja neljäs varvas oli alkanut pidentyä, mikä viittaa vahvasti sorkkaeläimiin. Niiden telaluun rakenne oli myös kuin nykyisillä sorkkaeläimillä. Nämä ensimmäiset sorkkaeläimet olivat kooltaan vielä pieniä (50 cm), mutta pitkäraajaisia, mikä viittaa ketteryyteen ja nopeajalkaisuuteen. Nykyisistä lajeista ne muistuttivat kääpiökauriita, joiden häntä tosin on selvästi vaatimattomampi kuin edeltäjillään. Esihistoriallisten sorkkaeläinten alkuperä on jäänyt hieman epäselväksi, mutta läheisin sukulainen lienee ollut varhaispaleoseenikaudella kehittyneet pesukarhua muistuttaneet Chriacus-nisäkkäät, jotka kuuluivat Condylarthra-lahkoon. Tässä kohtaavat sorkkaeläinten kehityslinja kavioeläinten, valaiden ja Paenungulata-nisäkkäiden kanssa (norsut, sireenieläimet ja tamaanit) kehityslinjojen kanssa.
Sorkkaeläinten nopea kehittyminen eoseenikaudella on nähty merkkinä siitä, etteivät ne voineet kehittyä kylmällä holarktisella alueella, mutta juuri tältä alueelta varhaisimmat fossiilit ovat peräisin.[4] Jo varhaisessa vaiheessa kehittyi sorkkaeläimiä, jotka olivat sopeutuneet kosteiden soiden vesielämään. Niistä kehittyivät virtahepojen (Anthracotheriidae) ja valaiden edeltäjät (Archeoceti).[5]
Nykyiset sorkkaeläinalaluokat (sikaeläimet, kamelieläimet ja märehtijät) kehittyivät 10–15 miljoonassa vuodessa ensimmäisten sorkkaeläinten ilmestymisen jälkeen eli noin 46 mvs. Sikaeläinten kehityksen uskotaan alkaneen entelodonteista. Ensimmäiset siat kehittyivät ilmeisesti Aasiassa oligoseenikaudella noin 40 miljoonaa vuotta sitten.pekarit kehittyivät. Varhaisimpia pekareita on löydetty ympäri Aasiaa, Afrikkaa ja Amerikkoja, mutta mioseenikaudelta lähtien pekareita löytyy vain Amerikkojen maakerrostumista. Kamelieläimet kehittyivät Pohjois-Amerikassa, josta osa siirtyi Beringinsalmen kautta Aasiaan, Eurooppaan ja Afrikkaan. Kamelieläimet asuttivat vielä plioseenikaudella Pohjois-Amerikan ja Euroopan mantereita, mutta pleistoseenikauteen mennessä ne hävisivät molemmista. Etelä-Amerikkaan ensimmäiset kamelieläimet ilmestyivät pleistoseenikaudella. Hammaslöytöjen perusteella märehtijöiden kantamuoto oli myöhäiseoseenikaudella elänyt nelivarpainen (surkastuneet viidennet olivat etujaloissa) Hypertragulidae.[6] Varhaisimmat sarvelliset sorkkaeläimet ilmestyivät varhaismioseenikaudella ja viimeistään mioseenin lopulla kaikki nykyisin elossa olevat sorkkaeläinheimot olivat olemassa. Sorkkaeläinten varhaista eroa toisistaan tukee vahvasti niiden ruoansulatusjärjestelmien luonne. Sioilla se on kaikkia muita yksinkertaisempi, kun märehtijöillä on hyvin monimutkainen ja pitkälle kehittynyt ruoansulatus.
Kasvinsyöjistä kavioeläimet olivat onnistuneet saamaan hallitsevan aseman, mikä pakotti sorkkaeläimet ahtaalle. Näissä oloissa märehtijöiden monimutkainen ruoansulatusjärjestelmän uskotaan kehittyneet. Se on kilpaileviin kasvinsyöjiin, kuten kavioeläimiin, verrattuna ylivertainen kasviravinnon hyödyntämisessä. Eoseenikauden loppua kohti (38 mvs.) maapallon ilmasto muuttui, joka johti myös muutoksiin kasvillisuudessa ja tätä kautta kasvinsyöjien biologiassa kaikilla mantereilla. Sikoja ja pekareita lukuun ottamatta kaikista sorkkaeläimistä kehittyi kasvinsyöjiä, joiden poskihampaiden kruunujen reunat kehittyivät sirppimäisiksi (engl. selenodont).
Kirahvit ja peurat kehittyivät oligoseenikaudella eläneestä Eumeryx-hirvimäisestä märehtijästä. Varhaisimmat kirahvit olivat lyhytkaulaisia. Ensimmäiset pitkäkaulaiset kirahvit kehittyivät plioseenikaudella. Eumeryx-hirvistä kehittyi myös nykyisten hirvieläinten edeltäjät. Kääpiökauriit ja myskihirvet ovat saaneet alkunsa ilmeisesti näistä varhaisista hirvieläimistä. Onttosarviset ilmestyivät myöhäisoligoseenikaudella tai aivan mioseenikauden alussa (Eotragus). Mioseenikauden alun (20 mvs.) kasvillisuudelle on ominaista heinäkasvien voimakas leviäminen ja maisema muuttui tasangoiksi. Heinät ovat hankalaa ravintoa, mutta sorkkaeläimille, etenkään märehtijöille, se ei tuottanut ongelmia aiempina kausina kehittyneen ruoansulatusjärjestelmän ansiosta. Kavioeläimille sen sijaan se koitui niin kovaksi haasteeksi, että sorkkaeläimet ottivat kasvinsyöjistä hallitsevan roolin. Tämän katsotaan olevan selittävä syy sille, miksi sorkkaeläimet ovat nykyään hyvin runsaslajinen ryhmä, kun kavioeläimiin ei kuulu edes 20 lajia. Kasvinsyöjät alkoivat nyt enenevässä määrin laiduntaa.
Elossa olevat sorkkaeläimet on perinteisesti jaettu kolmeen alalahkoon, joissa on yhteensä kymmenen heimoa. Nykyinen luokittelu tulee muuttumaan tulevaisuudessa varsin olennaisesti, sillä DNA-tutkimusten ja kahden uuden Pakistanista löydetyn fossiilin (mm. Artiocetus clavis, 2000) avulla on saatu selville, että virtahevot ja valaat ovat läheistä sukua toisilleen, ne ovat kehittyneet samasta kantavanhemmasta. Aiemmin virtahepojen kuviteltiin kehittyneen sioista, mutta tämä on osoittautunut virheelliseksi päätelmäksi. Jo fossiililöytöjen perusteella tunnettiin sorkkaeläinten ja valaiden läheinen yhteys, mutta selvää kuvaa tästä yhteydestä ei saatu ennen DNA-tutkimuksia. Osa tieteilijöistä on ehdottanutkin valaiden (Cetecean) ja sorkkaeläinten (Artiodactyla) yhdistämistä uuteen (ylä)lahkoon Cetartiodactyla. Samalla sikaeläinten luokittelua joudutaan korjaamaan siten, että virtahevot siirretään pois omaksi alalahkoksi Ancondata. Näin ollen sorkkaeläimiin kuuluisi yhteensä viisi heimoa. Alla tähän perustuva luokitus, ylempänä on annettu toistaiseksi voimassa oleva luokittelu, josta puuttuu sukupuuttoon kuolleiden kehityslinjojen luokittelu. Alla sukupuuttoon kuolleet esihistorialliset ryhmät on merkitty ristillä (†) ja perässä on aikakaudet, jolloin kyseinen ryhmä oli vielä elinvoimainen ja siihen kuuluvat alemmat ryhmät. Luokittelu perustuu Encyclopedia Britannican ”artiodactyl” artikkelin verkkoversioon (12.2.2009).[7] (Luokittelussa ei valaita). Eri lähteissä käytetyt luokittelut saattavat poiketa suurestikin toisistaan. Esimerkiksi Gentryn & Hookerin (1988) luokittelussa sorkkaeläimet jaetaan niiden hampaiden perusteella Bunodontia ja Selenodontia -alalahkoihin. Siat kuuluvat ensimmäiseen ja kaikki muut jälkimmäiseen. McKennan & Bellin (1997) luokituksessa alaluokat ovat alla olevan luokituksen mukaisia, mutta alla oleva luokittelu ei ole kuitenkaan McKennan & Bellin mukainen.
Pienimmät sorkkaeläimet kuuluvat kääpiökauriiden heimoon. Massaltaan suurin parivarpainen on 4,5 tonnia painava virtahepo, kun kaikkein korkein on kirahvi. Sorkkaeläinten kallo on pitkänmallinen ja silmät sijaitsevat pään sivuilla. Niiden korvat ovat joko suippomaiset tai lähes pyöreät ja hännän pituus vaihtelee pitkästä pieneen tynkään.
Valtaosalla sorkkaeläimistä on paksu turkki, pohjoisimmilla lajeilla kaikkein paksuimmat. Poikkeuksena virtahevot, jotka ovat käytännössä paljaita, ja jotka ovat myös poikkeuksellisesti sopeutuneet vesielämään. Turkki koostuu kahdesta kerroksesta, joista alempi, pohjavilla, on lyhyempää ja tiiviimpää kuin pidempi peitekarva. Turkin päätarkoituksena on estää lämpökarkailu, mutta myös kosteudelta. Toissijaisena tehtävänä turkki, tai sen kuviot ja väritys, häiritsevät tai harhauttavat saalistajia. Joillakin lajeilla karvoitus viestittää myös iästä, sosiaalisesta asemasta laumassa tai jopa vaarasta.[8]
Useimpien nisäkkäiden tapaan sorkkaeläimet imettävät poikasiaan nännien erittämällä maidolla. Nännien lukumäärä vaihtelee kahdesta neljään, mutta sioilla vaihteluväli on 6–12.
Suurimmalla osalla sorkkaeläinlajeista on jonkinlainen ulkoinen puolustusmekanismi. Eittämättä yleisin ja silmiinpistävin ovat niiden yksihaaraiset suorat tai kippurat sarvet tai monihaaraiset, kuten hirvieläimillä. Vain onttosarvisilla on varsinaisiksi sarviksi luokiteltavat sarvet. Varsinaisten sarvilta vaaditaan, että ne eivät ole monihaaraiset ja ne kasvavat suoraan otsaluusta. Kirahvien sarvet kasvavat päälaen luista, joten ne eivät ole varsinaisia sarvia, vaikka ovatkin yksihaaraisia. Sikaeläimistä löytyy myös lajeja, joilla on ylipitkät kulmahampaat. Näitä puolustusvälineitä eläimet eivät käytä suojana petoja vastaan, kuten esimerkiksi Charles Darwin arveli, vaan ainoastaan lajinsisäisissä välienselvityksissä. Urosten sarvet ovat naaraita pidemmät, koska urokset kilpailevat naaraista paritteluaikana puskemalla päitään toisiaan vastaan.
Hampaat ovat kasvinsyömiseen ja eri tehtäviin erikoistuneita. Suurimmalla osalla märehtijöistä yläetu- ja yläkulmahampaat ovat hävinneet ja kasvinosien leikkaamiseen ne käyttävät alakulmahampaita. Kääpiökauriilla ja myskihirvillä yläkulmahampaat eivät ole hävinneet, vaan pikemminkin suurentuneet. Muilla sorkkaeläimillä kulmahampaissa ei ole havaittavissa minkäänlaisia surkastumisia. Joillakin sioilla hampaat ovat kasvaneet hyvin suuriksi, ulos suusta. Esimerkiksi pahkasialla on komeat kaarevat kulmahampaat. Kitaluun siiven kanava (engl. alisphenoid canal) puuttuu niiltä kokonaan, eikä niiden nenäluissa ole takaosan laajennusta. Sorkkaeläinten hampaiden määrä vaihtelee välillä 30–44.[9]
Kaikki sorkkaeläimet kulkevat neljällä jalalla. Kussakin jalassa on parillinen määrä varpaita, joille ne laskevat painonsa. Jaloissa on hieman korkeammalla kaksi surkastunutta varvasta ja vielä kolmaskin, mutta se ei näy ulkoisesti. Se muistuttaa sorkkaeläinten varhaisista edeltäjistä, joilla oli viisi varvasta. Joillakin lajeilla ylempänä olevat varpaat eivät ole surkastuneet niin paljoa, jolloin ne astuvat kaikilla neljällä varpaalla. Esimerkiksi virtahevoilla on neljä yhtä suurta varvasta ja arktisilla alueilla elävällä peuralla takavarpaat ovat säilyneet melko suurina, koska ne helpottavat kulkua lumihangessa. Sorkkaeläimet ovat myös niin sanottuja kärkiastujia, eli kävellessään niiden varpaiden kärjet koskettavat maanpintaa ennen muuta jalkaa.
Poikkeuksen parivarpaisuuteen tekevät kaulus- ja huulipekari, joiden takajaloissa on kahden varpaan lisäksi vielä kolmas surkastunut varvas. Etujaloissa on kummassakin neljä varvasta.
Sorkkaeläimillä toinen ja kolmas jalkapöydän luu ovat joko kokonaan tai ainakin osittain yhdistyneet, pisimmälle tämä yhdistyminen on mennyt kameleilla (cannon bone). Raajat ovat yleensä muuhun ruumiiseen nähden pitkät ja luut kevyitä. Sorkkaeläinten raajat ovat parivarpaisuuden ansiosta niin sanotusti paraksonisia (engl. paraxonic) eli kolmannen ja neljännen varpaan välistä kulkeva akseli jakaa jalan symmetrisiin osiin. Nämä ominaisuudet mahdollistavat yhdessä takaraajojen telaluurakenteen kanssa ketterän ja nopean liikkumisen.[10]
Normaalissa kävelyssä sorkkaeläinten jalat liikkuvat järjestyksessä, jossa etumainen jalka ottaa askeleen, jolloin vastakkaisen puolen takajalka ottaa askeleen ja seuraavaksi takajalan samanpuoleinen etujalka ja lopulta viimeinen jalka ottaa askeleen. Esimerkiksi siis vasen etu, oikea taka, oikea etu ja vasen taka. Tämäkin jo yllä olevien jalan ominaisuuksien lisäksi parantaa sorkkaeläinten liikkumisnopeutta ja antavat osaselityksen sille, miksi sorkkaeläimet on niin runsaslajinen ryhmä. Nopeammassa juoksussa askeltahti muistuttaa hevosillakin havaittavaa laukkaa.[7] Kirahvi on ainoa sorkkaeläin, jolla pääosa liikkumiseen tarvittavasta voimasta tulee etujaloista, muilla se tulee takajaloista.[7] Kameli, kirahvi ja okapi poikkeavat kaavasta siinä määrin, että niiden kävellessä saman puoleiset etu- ja takajalat liikkuvat samanaikaisesti. Kameli pystyy kyllä myös liikkumaan muille sorkkaeläimille tyypilliseen tapaan.[7][11]
Nopein sorkkaeläin on thomsoningaselli. Sen huippunopeus yltää 80 kilometriin tunnissa. Kirahvin, kafferipuhvelin ja pahkasian huippunopeus yltää noin 50 km/h:ssa.[7]
Sorkkaeläimiä voi tavata kaikilla mantereilla Australiaa ja napa-alueita lukuun ottamatta. Luonnonvaraisia sorkkaeläimiä ei voi tavata merellisillä saarilla, kuten vaikkapa Uudessa-Seelannissa. Ihmiset ovat sittemmin kuljettaneet sorkkaeläimiä näillekin alueille. Evoluutiohistoriallisesti ajateltuna sorkkaeläimet ovat varsin uusia lajeja myös Etelä-Amerikassa.[7] Monipuolisin sorkkaeläinlajisto löytyy Afrikasta. Sorkkaeläimiin kuuluu hyvin erilaisiin olosuhteisiin sopeutuneita lajeja ja sorkkaeläimet ovat asuttaneet kaikki kasvillisuusvyöhyketyypit. Sorkkaeläimiä voi tavata hyvinkin korkealla vuoristossa ja toisaalta makeissa vesissä sukeltelemassa. Koska lajit ovat sopeutuneet elämään niin erilaisille alueille, ovat sorkkaeläimet nykyään hallitsevia kasvinsyöjiä. Kokonsa ansiosta ne eivät joudu juurikaan kilpailemaan muiden kasvinsyöjien kanssa ravinnosta. Suurempina ne kilpailisivat norsujen ja sarvikuonojen kanssa ja pienempinä jäniseläinten tai jyrsijöiden kanssa.[7] Runsaslajisuudesta huolimatta sorkkaeläimet ovat erikoistuneet elämään vain tietyntyyppiseen ympäristöön, muilla nisäkäslajeilla sopeutumiskyky on suhteessa parempi.
Virtahevot, kirahvit ja okapit ovat eläimiä, joita ei elä luonnonvaraisena Afrikan ulkopuolella. Kameleja ja muita kamelieläimiä (esim. laama) tavataan nykyään Pohjois-Afrikassa, Arabian niemimaalla ja Etelä-Amerikassa. Sikoja elää laajemmin Afrikassa, Aasiassa ja Euroopassa. Etelä- ja Väli-Amerikassa elää kovasti sikoja muistuttavia pekareja. Onttosarvisia sorkkaeläimiä on levinnyt muutamia lajeja Pohjois-Amerikkaan, mutta runsaslukuisemmin niitä on Afrikan ja Euraasian puolikuivilla ja ruohoalueilla.[7]
Jotkin lajit viihtyvät tiheissä metsissä, kun taas toiset viihtyvät avoimella tundralla tai savannilla. Tiheiden metsien etuna on esimerkiksi mahdollisuus piiloutua saalistajilta eikä ruoastakaan ole puutetta runsaan kasvillisuuden ansiosta, mutta toisaalta petojen havaitseminenkin on hankalampaa. Esimerkiksi savannilla sorkkaeläimet pystyvät paikantamaan lähestyvän vaaran nopeammin ja lähteä pakoon, mutta etenkin kuivakausina ruoasta saattaa tulla pula. Kirahvien pitkä kaula mahdollistaa korkeiden puiden lehtien syömisen, minne muut kasvinsyöjät eivät pääse käsiksi, ja kamelit pystyvät varastoimaan rasvaa (ei vettä) kyttyröihin huonojen aikojen varalle. Puolittain vedessä elävät virtahevot ovat taas omaksuneet tavan laiduntaa kuivalla maalla ja syödä vesikasveja päiväsaikaan. Korkealla vuorilla elävien sorkkaeläinten etuna on ensisijaisesti petojen vähyys, mutta suurempana riskinä on esimerkiksi kalliolta putoaminen ja ruoan vähyys.
Kaikki sorkkaeläimet ovat kasvinsyöjiä eli herbivoreja. Siat ja pekarit muodostavat pienen poikkeuksen, sillä ne saattavat syödä myös maassa pesivien lintujen munia, nuoria linnunpoikasia, matelijoita tai eläinten raatoja.[12] Niidenkin pääravinnon lähde on kuitenkin kasvit, hedelmät tai juuret ja edellä kuvattu käytös on marginaalisessa osassa.[13] Kaikilla sorkkaeläimillä on muista nisäkkäistä poikkeava ruoansulatusjärjestelmä. Märehtijöillä kääpiökauriita lukuun ottamatta on varsinaisen mahalaukun lisäksi kolme muuta mahaa eli siis yhteensä neljä eri mahaa. Kamelieläimillä, virtahevoilla ja kääpiökauriilla mahoja on kolme, kun taas sioilla ja pekaareilla on yksi varsin pieni maha ennen varsinaista mahaa. Märehtijöiden kaikilla neljällä mahalla on oma nimi: pötsi, verkkomaha, satakerta, ja juoksutusmaha.
Millekään nisäkkäälle ei ole kehittynyt entsyymiä, joka pystyisi hajottamaan kasvien ligniinin tai selluloosan, mutta ne pystyvät tähän mahassa elävien symbioottisien bakteerien avulla. Bakteerit ovat myös eläinten tärkeä proteiinilähde. Tämä piirre on yhteinen kavio- ja sorkkaeläimillä. Osalle sorkkaeläimistä on kuitenkin kehittynyt erikoinen tapa syödä ruokaa, märehtiminen. Siinä pureskellun ruoan mentyä ensin pötsiin bakteerit hajottavat siitä ensin selluloosaa. Pötsin pH on hieman hapan, koska kovin happamissa olosuhteissa mahan bakteerit eivät pystyisi hajottamaan ruokaa. Pötsistä ruoka siirtyy verkkomahaan, jossa ruoka lajittuu mahan lihassupistusten ansiosta karkeisiin ja hienompiin paloihin. Verkkomahassa on myös bakteereja, jotka hajottavat lisää nieltyä ruokaa. Karkeat palat lähetetään takaisin pötsiin, josta eläin ”oksentaa” ruoan uudelleen pureskeltavaksi ja nielee uudelleen ruoan. Tämän piirteen ansiosta märehtijät pystyvät hyödyntävään kasviravintoa muita kasvinsyöjiä tehokkaammin.[14] Sillä välin pienet ruoanpalaset työntyvät kohti satakertaa, jossa ruokasulan nesteet imeytyvät. Imeytyksen jälkeen ruoka siirtyy seuraavaksi juoksutusmahaan, jota voidaan verrata yksimahaisten mahalaukkuun, sillä juoksutusmahan pH on suolahaposta ja pepsiinistä johtuen hyvin matala.[15] Juoksutusmahasta ruoka siirtyy ohutsuoleen ja poistuu eläimestä paksu- ja peräsuolen kautta peräaukosta.
Vain muutamat sorkkaeläimet elävät yksin, ja vain muutamat lajit muodostavat parin kolmen yksilön ryhmiä, yleensä metsissä elävät lajit liikkuvat yksin.[7] Yleisempää sen sijaan on laumaelämä. Laumaelämän positiivisena puolena on, ettei saalistajista ole niin suurta uhkaa ja hengissäpysymisen mahdollisuus on korkeampi. Saalistajan uhatessa laumaa, yksilöt lähtevät juoksemaan eri suuntiin, jolloin saalistajan on hankala valita kohdetta. Yleensä saaliiksi jää lauman fyysisesti heikompia yksilöitä, kuten vanhat, haavoittuneet tai nuorimmat. Ilmiötä, jossa lauman yhden teot saa muut tekemään samoin, kutsutaan sosiaaliseksi fasilitaatioksi. Laumoissa on myös havaittu sukupuolista segregaatiota eli erottelua. Tämä tarkoittaa sitä, että lauman naaraat ovat suurimman osan vuodesta erillään lauman nuorista uroksista. Urosten kesken vallitsee oma hierarkia, joka määrittelee esimerkiksi virtahepojen kohdalla sen, kuinka lähellä tietty uros saa olla naarasta. Lauman johtajauroksella on laajimmat oikeudet, mutta sitä alempana olevat urokset voivat haastaa sen taistelussa ja voittaessaan nousta uroksen tilalle lauman johtoon. Entinen johtaja voidaan joko häätää tai se saa edelleen pysyä laumassa, mutta alempana uroksena. Esimerkki tällaisesta käyttäytymisestä on saksanhirvi.[7] Nuorimmat yksilöt kulkevat naaraiden kanssa. Naaraiden jälkeläisten hoivaamisessa on erotettavissa altruistisia piirteitä. Ne laiduntavat alueilla, joissa saaliiksi jäämisen riski on vähäinen, vaikka se tarkoittaisi heikompilaatuista ravintoa. Urokset sen sijaan ottavat riskin saadakseen parempaa ravintoa.
Useilla sorkkaeläimillä esiintyy kausittaista alueilta toiselle muuttoa. Muuton hyötypuolena on kasvillisuuden alueittaisen ja kausittaisen kasvun hyödyntäminen tehokkaasti ravinnoksi, vaikka itse muuton tekemiseen kuluukin paljon energiaa. Talven tullen ruoan saanti pohjoisilla tai korkeilla lumisilla alueilla on hankalaa, koska kasvien kasvukausi on loppunut ja ruokaa joutuisi etsimään lumihangen alta. Eläinten kannalta edullista on muuttaa laiduntamaan etelämmäksi tai vaihtoehtoisesti alemmas vuoren rinteelle.[7]
Ympäri sorkkaeläinten kehoa on rauhasia, jotka tuottavat hajuja. Hieromalla rauhasia ympäristöön eläin jättää hajumerkkejä, joilla se voi viestittää reviirinsä rajoista tai muusta, kuten vaikkapa kiimaan tulosta. Jos eläimellä on sarvet, se voi myös hangata sarviansa puunrunkoon, jolloin joko hankausjäljet tai sarvien tuntumassa olevat rauhaset jättävät merkkejä. Yleisin tapa merkata reviirin rajat kuitenkin ovat ulostaminen ja virtsaaminen.
Hajujen lisäksi sorkkaeläimet viestittävät ääntelyllä ja eleillä. Eleisiin voi kuulua uhmakas käyttäytyminen, kuten virtahevoilla leukojen levittäminen apposen auki. Korvien suuntautuminen, yksilön fyysinen koko ja sarvien suuruus ovat myös lajinsisäisiä viestintäkeinoja.
Sorkkaeläimet synnyttävät tyypillisesti kasvukauden aikaan, jolloin ravinnonsaanti on jälkeläisille parhaiten taattu. Jälkeläiset kasvavat ja vahvistuvat tällaisen ajoituksen ansiosta nopeammin, jolloin ne eivät joudu petojen saaliiksi niin herkästi. Sorkkaeläimet ovat syntyessään jo niin kehittyneitä, että syntymän jälkeen ne pystyvät muutamassa tunnissa kävelemään ja jopa juoksemaan. Naaraiden kantoaika vaihtelee runsaasti lajeittain. Esimerkiksi kirahveilla ja okapeilla raskaus kestää noin 450 päivää ja kääpiökauriilla noin 150 päivää. Enemmistöllä märehtijöistä kantoajan pituus on 6–9 kuukautta.[16] Sorkkaeläimet synnyttävät kerralla vain yhden poikasen, poikkeuksena siat, joiden pahnueen koko on 4–8. Kesytetyllä, maataloudessa lihantuotannossa käytettävien sikojen kohdalla pahnueeseen saattaa kuulua 12 jälkeläistä.[13] Naaras synnyttää vuoden aikana vain kerran, mutta trooppisilla alueilla kahdesti synnyttäminen on mahdollista.
Emo yleensä joko piilottaa poikasensa, jos se vain elinalueella on mahdollista, tai pitää sitä jatkuvasti mukanaan ja osana laumaa. Emo kuljettaa poikasensa alueelle, jonne poikanen piilottautuu. Näin ollen emo itsekään ei tiedä missä poikanen on. Emo käy huolehtimassa muutamia kertoja päivän aikana poikasestaan, kunnes riittävän vanhana ottaa poikasen mukaansa. Jotkin sorkkaeläimet, kuten siat, rakentavat pienen pesän, jossa ne synnyttävät ja hoivaavat poikasiaan ensimmäiset päivät.[13]
Urokset parittelevat usean eri naaraan kanssa saman parittelukauden aikana. On hyvin harvinaista, että uros ja naaras pysyisivät yhdessä parittelukauden jälkeen. Sinisukeltaja-antiloopit kuitenkin ovat uskollisia parilleen koko vuoden ajan, kunnes uusi parittelukausi alkaa.[13] Kiima-aikana urokset käyvät keskenään kovia taisteluja saadakseen oikeuden paritella naaraan kanssa. Vaikka taistelut ovatkin vaarattomia, voivat ne olla hyvinkin uuvuttavia, joten niihin osallistuneet urokset ovat helppo kohde saalistajille. Siksi taistelupukarit pyrkivät ääntelyin ja elein saamaan vastapuolen luovuttamaan. Uros voi puolustaa joko yhtä tiettyä naarasta (esim. biisoni) tai kokonaista haaremia toisilta uroksilta. On myös mahdollista, ettei uros taistele suoraan naaraista, vaan naaraita houkuttelevan elinalueen puolesta. Esimerkiksi ruoka voi houkutella naaraita tietylle reviirille, jolloin reviirin hallitseva uros saa oikeuden paritella siellä olevien naaraiden kanssa. Topiantiloopit ja kuusipeura ovat menneet tämäntyyppisessä pariutumisstrategiassa vieläkin pidemmälle: puolustettavana alueena voi olla vain muutamien neliömetrien kokoisia maatilkkuja (lekking).[13]
Eläin- ja kasvilajien uhanalaisuutta listaavan IUCN:n Punaisen listan (2008) mukaan maailman yli 240 sorkkaeläinlajista 97 on luokiteltavissa vaarantuneeksi, äärimmäisen uhanalaiseksi tai jo luonnosta hävinneeksi (elää vain eläintarhoissa jne.). Lähes kaikkien lajien populaatiot ovat laskusuunnassa.[17] Suurimmat sorkkaeläimiä uhkaavia tekijät ovat metsähakkuut, maa-alueiden muuttaminen viljelyksiksi, tieverkosto ja salametsästys.[18]
Sorkkaeläimet ovat olleet keräilijä-metsästäjäkulttuureista lähtien ihmisten pääproteiinilähde. Ihminen kesytti ensimmäiset sorkkaeläimet (lammas ja vuohi) noin 8 000–9 000 vuotta sitten.[18] Yhdysvalloissa pelkästään naudanlihaa kulutetaan vuosittain noin 28 ja sianlihaa 21 kilogrammaa henkilöä kohden. Sianlihan kulutus Yhdysvalloissa on pysynyt koko 1900-luvun ajan melko tasaisena, mutta naudanlihan huippukulutus oli noin 40 kiloa henkilöä kohden vuonna 1979 Yhdysvaltain maatalousministeriön (USDA) tilastojen mukaan. Karitsan ja lampaan lihaa Yhdysvalloissa syödään alle puoli kiloa henkilöä kohden.[19] YK:n alaisen FAO-elimen tilastojen mukaan[20] vuodessa tuotettiin 285,7 miljoonaa tonnia lihaa maailmanlaajuisesti (ei kalanlihaa tai siipikarjaa). FAO:n mukaan vuonna 2007 maailmanlaajuisesti pidettiin tuotantoeläimenä 989,9 miljoonaa sikaa, 1 389 miljoonaa lehmää ja 1 113 miljoonaa lammasta.[21]
Sorkkaeläinten, etenkin lampaiden ja alpakoiden, pehmeää karvaa käytetään teollisuudessa runsaasti. Naudasta lypsetään myös maitoa ja sitä jalostetaan eteenpäin muun muassa voiksi. Sorkkaeläimiä käytetään paikallisesti myös vetojuhtina esimerkiksi maanmuokkauksessa ja kulkuvälineenä, kuten esimerkiksi kamelia. Hirvieläinten metsästäminen on monissa maissa yleinen harrastus, mutta siellä pyritään myös kontrolloimaan eläinkantaa esimerkiksi liikenneonnettomuuksien vähentämiseksi.
Sorkkaeläimet (Artiodactyla) on kookkaiden maalla elävien kasvinsyöjänisäkkäiden lahko. Sorkkaeläimet keskittävät painonsa parilliselle määrälle (kaksi tai neljä) sarveisaineen päällystämiä varpaita eli sorkkia. Kavioeläimillä puolestaan varpaita on pariton määrä.
Sorkkaeläinheimoja on kymmenen, ja perinteisesti ne jaettiin edelleen kolmeen alalahkoon, sikaeläimiin (Suiformes), kamelieläimiin (Tylopoda) ja märehtijöihin (Ruminantia). Jako ei kaikilta osin vastaa nykyistä käsitystä heimojen sukulaisuussuhteista, eikä itse perinteinen sorkkaeläinten lahkokaan muodosta yhtenäistä kehityslinjaa, sillä valaiden on todettu olevan sorkkaeläimiin kuuluvien virtahepojen lähimpiä sukulaisia. Perinteistä alalahkoluokitusta ei siksi aina käytetä.
Sorkkaeläimet ovat olleet hyvin menestyksellisiä nisäkkäitä. Niihin kuuluu nykyään 240 eri elossa olevaa lajia, ja eri lajit ovat sopeutuneet kylmille ja myös paahtavan kuumille seuduille. Vaikka lajit ovat suurikokoisia, uusia lajeja on löytynyt yhä lisää muun muassa Kaakkois-Aasiasta. Monia lajeja uhkaa salametsästyksen ja metsähakkuista tai muusta seikoista johtuvan elinalueiden pienenemisen vuoksi sukupuuttoon kuoleminen. Virtahevot ovat perinteisistä sorkkaeläimistä ainoita, jotka ovat sopeutuneet ainakin osittain vesielämään. Painavin laji on Afrikassa elävä virtahepo, joka painaa noin 4,5 tonnia, kun taas kevyimpiä ja pienimpiä sorkkaeläimiä ovat kääpiökauriit (n. 1 kg, säkäkorkeus 35 cm). Pisin kaula on kirahvilla.
Monet sorkkaeläimet ovat tärkeitä riistataloudessa ja maataloustuotannossa, muun muassa sika, lammas, vuohi ja nauta.
Evenhoevigen (Artiodactyla) zijn een orde van zoogdieren. Ze worden gekenmerkt door een even aantal tenen. Aan de twee middelste tenen zitten hoeven, deze zijn hoefdragend. De twee buitenste tenen zijn rudimentair aanwezig.
Recent onderzoek heeft aangetoond dat de nijlpaarden nauwer verwant zijn aan de walvisachtigen dan aan de andere evenhoevigen. Dit heeft verregaande gevolgen voor de huidige indeling omdat het begrip evenhoevigen daarmee parafyletisch is geworden. Als gevolg hiervan is de nieuwe clade 'walvissen en evenhoevigen' (Cetartiodactyla) in het leven geroepen.
De evenhoevigen zijn tegenwoordig de meest succesvolle grote planteneters. Er zijn ongeveer 200 soorten, rond de 80 geslachten en 10 families in drie onderorden. Ze komen in alle leefgebieden voor, zowel in het water als hoog in de bergen, in hete woestijnen en koude toendra's, open grasvlakten en dichte regenwouden. Ze komen op ieder werelddeel in het wild voor, met uitzondering van Australië en Antarctica. Veel soorten (rund, geit, schaap, kameel, lama, varken, rendier) zijn van groot economisch belang.
Ze verschillen in grootte van de kleine kantjil, die nog geen drie kilogram weegt en 48 centimeter lang wordt, tot het nijlpaard, dat wel 3,2 ton kan wegen, en de giraffe, die 470 centimeter lang kan worden. Het zijn over het algemeen grondbewoners, en de meeste soorten kunnen hard rennen.
Voor een lange tijd waren de onevenhoevigen de meest succesvolle hoefdierengroep, maar de evenhoevigen namen deze rol over in het Mioceen, toen bos werd verdrongen door grasvlakten. Enkele soorten evenhoevigen bleken beter aangepast aan het verteren van gras, en de groep groeide uit tot de dominante hoefdieren.
Evenhoevigen zijn, in tegenstelling tot onevenhoevigen, bijzonder vatbaar voor mond-en-klauwzeer. Om die reden mogen alle evenhoevigen die zich binnen een bepaalde straal van een haard van deze ziekte bevinden, niet vervoerd worden, en worden ze eventueel afgemaakt.
De orde van evenhoevigen is onderverdeeld in de volgende onderordes en families:
Evenhoevigen werden traditioneel onderverdeeld in drie onderorden. Deze verdeling is vanwege moderne inzichten met betrekking tot de positie van de nijlpaarden en de walvissen achterhaald.
Soms worden de evenhoevigen vanwege religieuze redenen ook nog onderverdeeld in spleethoevigen en niet-spleethoevigen, alleen spleethoevigen kunnen dan gegeten worden.[1]
Evenhoevigen (Artiodactyla) zijn een orde van zoogdieren. Ze worden gekenmerkt door een even aantal tenen. Aan de twee middelste tenen zitten hoeven, deze zijn hoefdragend. De twee buitenste tenen zijn rudimentair aanwezig.
Recent onderzoek heeft aangetoond dat de nijlpaarden nauwer verwant zijn aan de walvisachtigen dan aan de andere evenhoevigen. Dit heeft verregaande gevolgen voor de huidige indeling omdat het begrip evenhoevigen daarmee parafyletisch is geworden. Als gevolg hiervan is de nieuwe clade 'walvissen en evenhoevigen' (Cetartiodactyla) in het leven geroepen.
Klovdyr,[1] klauvdyr eller partåede hovdyr (Artiodactyla) er en gruppe pattedyr som kjennetegnes ved at de har et partall tær, eller klauver. Klovdyrene utgjør en stor gruppe pattedyr med omkring 362 arter, og mange av de største landpattedyrartene finnes i denne gruppa. Mange av husdyrene våre finnes også her, og flere av de ville artene har også stor økonomisk betydning.
Vanligvis utgjør klovdyrene en orden, men nyere forskning tyder på at klovdyrene også er forfedre til hvaler. Samlet omtales de to gruppene som orden hvaler og klovdyr (Cetartiodactyla).
Disse dyrene lever alle steder i verden bortsett fra Antarktis; i Australia finnes kun innførte arter.[2]
Klovdyrene er en av de eldste og mest veletablerte systematiske enhetene med røtter helt tilbake til Linné.[3] Formell systematikk for klovdyrene er:
Klovdyrene er godt kjent fra fossilfunn, så i tillegg til disse kommer en serie utdødde familier. O'Leary and J. Gatesy (2008) plasserer dessuten Cetacea (hvaler) i Artiodactyla, som i tilfellet blir nærmest identisk med Cetartiodactyla.[4]
I løpet av 1990-tallet ble det klart at hvaler er nært beslektet med klovdyrene. Nøyaktig hvordan slektskapsforholdet mellom de hvalene og klovdyrene ser ut er foreløpig usikkert. Fossilfunn og genetikk peker i flere retninger, og drøvtyggerne eller flodhester kan være nærmere beslektet med hvaler enn noen av dem er med de øvrige klovdyrene.[5] Mange forskere foretrekker derfor i dag å slå sammen hvaler og klovdyr til én gruppe: Cetartiodactyla, men begge gruppene er så innarbeidede at klovdyr fortsatt brukes som en orden, selv om den trolig er en parafyletisk gruppe.
Klovdyr, klauvdyr eller partåede hovdyr (Artiodactyla) er en gruppe pattedyr som kjennetegnes ved at de har et partall tær, eller klauver. Klovdyrene utgjør en stor gruppe pattedyr med omkring 362 arter, og mange av de største landpattedyrartene finnes i denne gruppa. Mange av husdyrene våre finnes også her, og flere av de ville artene har også stor økonomisk betydning.
Vanligvis utgjør klovdyrene en orden, men nyere forskning tyder på at klovdyrene også er forfedre til hvaler. Samlet omtales de to gruppene som orden hvaler og klovdyr (Cetartiodactyla).
Disse dyrene lever alle steder i verden bortsett fra Antarktis; i Australia finnes kun innførte arter.
Multimedia w Wikimedia Commons 
Hasło w Wikisłowniku Parzystokopytne[2] (Artiodactyla) – rząd ssaków łożyskowych.
Naturalny obszar występowania parzystokopytnych obejmuje wszystkie kontynenty poza Antarktydą i Australią. Zajmują różne środowiska – lasy, sawanny, pustynie, góry, a nawet zbiorniki wodne.
Wspólną cechą parzystokopytnych jest obecność dwóch wyraźnie większych palców (trzeci i czwarty) zakończonych racicami. U wielu gatunków występują rogi lub poroże, częściej u samców, ale również u samic. Wśród samców dochodzi do walk w okresie godowym. Poszczególne gatunki różnią się znacznie rozmiarami – od 25 cm wysokości liczonej w kłębie u karłowatych antylop do 250 cm u samców żubra oraz do ponad 5 m całkowitej wysokości u żyrafy.
Są zwierzętami głównie roślinożernymi, rzadziej wszystkożernymi. Mają żołądek jedno- lub wielokomorowy (żołądek przeżuwacza).
Najstarsze materiały kopalne zwierząt parzystokopytnych pochodzą z eocenu. Rozkwit (zwłaszcza jeleniowatych i krętorogich) nastąpił na przełomie miocenu i pliocenu.
Zwierzęta parzystokopytne miały zawsze bardzo duże znaczenie dla człowieka jako zwierzyna. Dostarczały ludziom mięsa, skór, trofeów, a po udomowieniu niektórych gatunków, również mleka i wełny. Niektóre wykorzystywane są jako zwierzęta juczne, pociągowe, a nawet jako wierzchowce. W warunkach naturalnych parzystokopytne stanowią bazę pokarmową ssaków drapieżnych.
Tradycyjnie parzystokopytne dzieli się je podrzędy.
W powyższym ujęciu Artiodactyla jest taksonem parafiletycznym, gdyż nie obejmuje zaawansowanych parzystokopytnych z kladu waleni (Cetacea)[8]. Badania genetyczne wykazały bowiem bliskie pokrewieństwo waleni z niektórymi grupami parzystokopytnych, przeżuwaczami[9] i hipopotamowatymi[10][11][12]. W efekcie wyróżniono klady odzwierciedlające te relacje, nazywając grupę łączącą hipopotamy i walenie Whippomorpha, a tę grupę wraz z przeżuwczami Cetruminantia[13]. Ta ostatnia nie zawsze jest wyróżniania. W innym ujęcie walenie wraz z hipopotamowymi i ch bliscy wymarli krewni (pod wspólną nazwą Cetaceamorpha) wraz z przeżuwaczami i ch krewnymi (Ruminantiamorpha), wiebłądokształtnymi i krewnymi (Camelidamorpha) oraz świniowatymi, pekariowatymi i krewnymi (Suinamorpha, bez łączonych z waleniami hipopotamów) stanowią 4 wielkie klady należące do parzystokopytnych. ddpowiada zaprezentowanej przez Michelle Spaulding et al. definicji parzystokopytnych jako kladu hipopotam nilowy + bydło domowe + dzik euroazjatycki + wielbłąd jednogarbny. W takim ujęciu parzystokopytne zawierające walenie zachowują monofiletyzm[14].
Systematyka ssaków na wyższym poziomie ustabilizowała się dopiero w pierwszej dekadzie nowego tysiąclecia. Pozycję parzystokopytnych na drzewie rodowym ssaków zaprezentowali w swej pracy Asher i Helgen w 2010 (uproszczono)[15].
Parzystokopytne (Artiodactyla) – rząd ssaków łożyskowych.
Paricopitatele sunt animalele cuprinse în ordinul Artiodactyla al mamiferelor. Există peste 200 specii de paricopitate, multe dintre care sunt animale domestice.
Acest articol referitor la subiecte din zoologie este un ciot. Puteți ajuta Wikipedia prin completarea sa.
Paricopitatele sunt animalele cuprinse în ordinul Artiodactyla al mamiferelor. Există peste 200 specii de paricopitate, multe dintre care sunt animale domestice.
Partåiga hovdjur eller klövdjur (Artiodactyla eller Paraxonia) är i klassisk systematik en ordning i klassen däggdjur. Dessa djur livnär sig huvudsakligen av växtämnen och till skillnad från uddatåiga hovdjur går deras extremiteters, dvs benens, huvudaxel vanligen mellan tå nummer tre och fyra (dvs. de står på tredje och fjärde tån). Till ordningen hör några av de viktigaste husdjuren som svin, nötboskap, kameldjur, get och får.
Med hjälp av molekylärgenetiska undersökningar har forskningen fått fram överraskande resultat. Dessa analyser visar att djurgruppen är parafyletisk i relation till valar, och det för med sig att några undergrupper (särskilt flodhästar) är närmare släkt med valarna än med andra undergrupper i den egna ordningen. I moderna fylogenetiska systematiken sammanförs därför partåiga hovdjur och valar i ett gemensamt taxon, Cetartiodactyla. Partåiga hovdjur är alltså egentligen ingen systematisk enhet utan en djurgrupp som är samlad på grund av liknande kännetecken.
I den följande artikeln beskrivs bara de djur som traditionellt har blivit räknade till partåiga hovdjur. Flera av grupperna är idisslare, vilka har en avancerad matsmältningsapparat och med hjälp av mikroorganismer kan tillgodogöra sig cellulosa från växtceller som de äter.
Det vetenskapliga namnet är bildat av de grekiska orden artios (jämn, komplett) och daktylos (finger eller tår).[1]
Ordningen utgörs av tio familjer[2] som ofta fördelas på fyra underordningar.
De flesta partåiga hovdjur är medelstora till stora djur som går på fyra ben. När det gäller kroppsformen kan man urskilja två typer. Den första typen har en kraftig kropp, korta ben och ett stort huvud (svindjur och flodhästar). Den andra typen kännetecknas av en jämförelsevis smal kropp med långa smala ben (kameldjur och idisslare). Storleken varierar betydligt mellan de olika arterna. De minsta arterna finns i gruppen mushjortar med en kroppslängd på ned till 45 centimeter och en vikt omkring 1,5 kilogram. De största medlemmarna är flodhästen, med en kroppslängd på 5 meter och en vikt på 4,5 ton, respektive giraffen, med en höjd på 5,5 meter och en kroppslängd på 4,7 meter. Hos de flesta partåiga hovdjur ses en utpräglad könsdimorfism, som bland annat kommer till uttryck i en skillnad i storlek: hanarna är vanligen betydligt större än honorna. Vidare finns horn hos hjortdjur vanligen endast hos hannarna (undantaget ren). Hos slidhornsdjuren bär oftast båda könen horn men hannarnas är vanligen större än honornas. Andra skillnader mellan könen kan ses i pälsens färg och i tändernas uppbyggnad.
Med undantag av flodhästarna, som nästan saknar hår, har alla partåiga hovdjur en tät päls som varierar i längd och färg bl.a. beroende på klimatet i utbredningsområdet. Några av de arter som lever i kalla områden byter päls varje år före den kalla årstiden. Pälsens färg är vanligen inte iögonenfallande och är oftast i huvudsak gul, grå, brun eller svart.
Som tidigare nämnts har partåiga hovdjur fått sitt namn på grund av ett jämnt antal tår (två eller fyra) – som förekommer hos de flesta arter. Bara hos navelsvinet är antalet tår vid de bakre fötterna reducerad till tre. Symmetriaxeln i benet ligger för alla partåiga hovdjur mellan den ursprungliga tredje och fjärde tån. De två mellersta tårna är mest utvecklade. Den ursprungliga första tån saknas hos alla medlemmar. Tån har endast återfunnits hos fossila exemplar. Den andra och femte tån är olika utbildade hos de olika djuren. Hos flodhästar är de riktade framåt och fullt användbara. Hos alla övriga partåiga hovdjur sitter de på fotens baksida eller är helt reducerade, obefintliga. Djur i grupperna suina och mushjortar använder dessa tår vid gång i träskmarker för att öka fotens yta. Men hos de flesta av arterna når de bakre tårna inte ner till marken. Hos några grupper som kameldjur och giraffer är dessa tår särskilt starkt tillbakabildade och de har inte ens rudimenten kvar.
Hos flodhästar är alla fyra tår riktade framåt.
Hos svindjur och flera andra partåiga hovdjur är den andra och femte tån riktade bakåt.
Hos kameldjur finns bara två tår kvar, klövarna är ombildade till naglar.
Ibland betecknas tårnas avslutande del som "hovar" men egentligen är detta namn avsett för hästdjur. Hos partåiga "hovdjur" är klövar det rätta ordet. Klövarna är bildade av hornämne och består ursprungligen av tre delar men dessa är ibland sammanvuxna. Vanligen är klövarna på frambenen bredare och grövre samt har en större inskärning i mitten. Hos kameldjur är klövarna reducerade till naglar. Tårna sitter på en elastisk fotsula av bindväv.
Benen i mellersta delen av både främre och bakre foten har en tendens att växa samman. Hos suina och flodhästar är de förenade av fast bindväv och hos kameldjur och idisslare är övergångarna mellan de olika benen bara synlig som en smal ränna.
Benens muskler ligger ofta nära djurets torso, kroppen, och detta bidrar till att benen ser smala ut. Nyckelben saknas och skulderbladen är mycket flexibla, vilket förbättrar djurens rörlighet när de springer.
Partåiga hovdjur eller klövdjur (Artiodactyla eller Paraxonia) är i klassisk systematik en ordning i klassen däggdjur. Dessa djur livnär sig huvudsakligen av växtämnen och till skillnad från uddatåiga hovdjur går deras extremiteters, dvs benens, huvudaxel vanligen mellan tå nummer tre och fyra (dvs. de står på tredje och fjärde tån). Till ordningen hör några av de viktigaste husdjuren som svin, nötboskap, kameldjur, get och får.
Med hjälp av molekylärgenetiska undersökningar har forskningen fått fram överraskande resultat. Dessa analyser visar att djurgruppen är parafyletisk i relation till valar, och det för med sig att några undergrupper (särskilt flodhästar) är närmare släkt med valarna än med andra undergrupper i den egna ordningen. I moderna fylogenetiska systematiken sammanförs därför partåiga hovdjur och valar i ett gemensamt taxon, Cetartiodactyla. Partåiga hovdjur är alltså egentligen ingen systematisk enhet utan en djurgrupp som är samlad på grund av liknande kännetecken.
I den följande artikeln beskrivs bara de djur som traditionellt har blivit räknade till partåiga hovdjur. Flera av grupperna är idisslare, vilka har en avancerad matsmältningsapparat och med hjälp av mikroorganismer kan tillgodogöra sig cellulosa från växtceller som de äter.
Det vetenskapliga namnet är bildat av de grekiska orden artios (jämn, komplett) och daktylos (finger eller tår).
Çift toynaklılar (Latince: Artiodactyla), memelilerin eteneliler (Placentalia) alt sınıfına ait bir takım. Toplam 220 türden oluşan bu takımın, özellikle boynuzlugiller familyasına ait türler olmak üzere, birçok türü insanlar için ticarı açıdan çok önemlidir.
Çift toynaklıların ismi 2 ya da 4 adet, yani daima çift sayıda olan toynaklarından kaynaklanmaktadır. Üçüncü ve dördüncü tırnakları (toynakları) en iyi gelişmiş olanlarıdır. Fosil kalıntıları bulunan akrabalarında baş parmak tırnağıda görülmektedir, ama günümüzde varolan çift toynaklılarda yoktur. İkinci ve beşinci parmakları türden türe farklı derecede gelişmiştir: Su aygırlarında hala büyük ve kullanışlı bir haldedirler, ama çift toynaklıların çoğunda çok küçülmüş, gerilemişlerdir ve hatta yere bile değmezler. Zürafagillerde ve devegillerde hatta artık görülmeyecek kadar gerilemiştir.
Çoğu diğer memeli takımları gibi, çift toynaklılarda 54 milyon yıl evvel Eosen devrinin başlarında ortaya çıkmışlardır. Çift toynaklıların bu ilkel formları, genelde bugünkü türlerden daha küçüktü, bitki parçaları ve yapraklar ile beslenirlerdi. Bugünkü türlerde olduğu gibi kafalarında bulunan boynuz gibi silahları yoktu.
46 milyon yıl evvel günümüze kadar hala var olan 3 alt takım gelişmiştir;a "gevisgetirmeyenler", topuktabanlılar (Tylopoda) ve gevişgetirenler (Ruminantia).
Çift toynaklıların sınıflandırılmalarında midelerinin anatomisi önemli bir rol oynamaktadır. Su aygırlarının,domuzumsuların, pekarigillerin 2 ya da 3 bölümden oluşan bir mideleri vardır ve geviş getirmeden sindirirler. Bu yüzden "gevişgetirmeyenler" olarak bir grup içinde toplanırlar. Bunların haricinde tüm diğer çift toynaklılar geviş getirme yeteneğine sahiplerdir. Ama geviş getirme şekillerinde de farklar olduğu için devegiller asıl gevişgetirenlere dahil sayılmazlar ve topuktabanlılar olarak ayrı bir alt takıma konulurlar.
Balinalar da çift toynaklı hayvanlardan türemişlerdir. Çok farklı olan vücut yapılarından dolayı ayrı bir takıma konulsalar da, çift toynaklıların ayrıntılı bir kladiogramı için balinaların da dikkate alınması gerekir. Aşağıda sunulan kladiogramda vücut yapısının evrimsel gelişmesi (filogenetik sınıflandırma) dikkate alınmıştır:
Artiodactyla (Çift toynaklılar) |-- Suina (Domuzumsular) | |-- N.N. | | |-- Hippopotamidae (Su aygırıgiller) | | `-? Cetacea (Balinalar) | `—Suoidea (Domuzgiller) `-- Selenodontia |-- Tylopoda (Topuktabanlılar) `—Ruminantia (Gevişgetirenler) |-- Tragulidae (Cüce geyikgiller) `-- Pecora (Alınlarında silahları olanlar) |-- Giraffidae (Zürafagiller) `—N.N. |-- Cervoidea | |-- Moschidae (Misk geyiğigiller) | `-- N.N. | |-- Antilocapridae (Amerikan antilobu) | `—Cervidae (Geyikgiller) `-- Bovidae (Boynuzlugiller)
Çift toynaklılar (Latince: Artiodactyla), memelilerin eteneliler (Placentalia) alt sınıfına ait bir takım. Toplam 220 türden oluşan bu takımın, özellikle boynuzlugiller familyasına ait türler olmak üzere, birçok türü insanlar için ticarı açıdan çok önemlidir.
Назва Оленеподібні є відповідником наукової назви Cerviformes з типовим родом Cervus Linnaeus.
Парнокопиті, паристокопитні[8], ратичні[9] — це давні назви, які вживали у минулому і позаминулому століттях, коли не знали інших тварин з віддалених континентів і поділяли всіх «копитних» на однокопитих[10] (коні), двокопитих (биків) і 4-копитих, або ратичних (наприклад, кабани). Для двох останніх груп писали «парнокопиті». У монографії І. В. Делегана зі співавторами «Біологія лісових птахів і звірів» (Львів: Поллі, 2005, 600 стор.) у змісті вказано: «Ряд Оленеподібні [ратичні, парнопалі, парнокопитні] Cerviformes seu Artiodactyla Owen, 1848». Тобто назва «парнокопиті» («парнокопитні») стоїть на останньому місці. Те саме показують й багато інших сучасних джерел з українськими назвами звірів. Не всі групи оленеподібних мають копита (наприклад, верблюд, бегемот). Прямий переклад наукової назви Artiodactyla свідчить про наявність парних пальців, а не копит (грец. ἄρτιος — «парний», грец. δάκτυλος — «палець»).
Аналіз морфологічних ознак методами кладистики свідчить, що парнокопиті — парафілетична група. У деяких сучасних філогенетичних реконструкціях їх об'єднують разом із китоподібними та низкою вимерлих форм у надряд Cetartiodactyla (дослівно перекладається як «китопарнокопиті»). До ряду Оленеподібних відносять також родину верблюдових, яка характеризується відсутністю копит (мають звичайні пальці) і рогів (в обох статей). У зв'язку з цим родину верблюдових нерідко виокремлюють до підряду «мозоленогих» (Tylopoda), або навіть вважають такий підряд окремим від «парнопалих» рядом. Остання точка зору тепер не визнається.[11]
Як і багато інших груп ссавців, парнокопиті з'явилися впродовж раннього Еоцену (приблизно 54 мільйони років тому). За формою вони були схожі на нинішніх невеликих оленів: невисокі, коротконогі істоти, які їли листя і м'які частини рослин. На початок пізнього Еоцену (46 мільйонів років тому), три сучасні підряди вже розвинулися: нежуйні (Suina, свині), мозоленогі (Tylopoda, верблюди) і «жуйні» (Ruminantia, включаючи й родини оленевих та бикових).
Проте, оленеподібні були далекі від домінування у той час: «непарнокопиті» (предки сучасних коней і носорогів) були набагато успішнішими і значно численнішими. Представники оленеподібних (парнопалих) виживали у вузьких нішах, зазвичай у найгірших середовищах, і мабуть, у той час вони розвинули свою складну травну систему (зокрема, шлунок), що дозволило їм вижити за рахунок поживи нижчої якості.
Поява трав'янистих угруповань (луки, степи) упродовж Еоцену і їх подальше розповсюдження впродовж Міоцену (близько 20 млн років тому) привели до великих змін: трави були дуже важкі для перетравлення, і парнопалі з їх складними шлунками виявилися більш пристосованими до цього грубого корму, і скоро замінили конеподібних, як панівних на той час великих травоїдних ссавців.
Оленеподібні — це ссавці, у яких на кінцівках два середніх пальці (третій і четвертий) служать для опори, а два крайні (2-й і 5-й) переважно рудиментарні, що рідко торкаються субстрату. У них 19 (у домашніх порід менше) спинно-поперекових хребців, без ключиці, з горбкуватим або складчастим шаром емалі на корінних зубах.
Парнопалими ці тварини називаються через парне число пальців, яких у них два або чотири (вісь кінцівки проходить між 3 і 4 пальцями). Спорідненість рідних груп «копитних» (унгулят) уперше помітив зоолог Річард Овен в XIX ст., який запропонував їх поділ на дві сестринські групи «парнопалі» і «непарнопалі».
Парнопалі поділяються на дві групи, які, попри загальну схожість, дуже відмінні:
Як пропонують молекулярні біологи, одна з груп парнопалих, близька до бегемотів (Hippopotamidae), стала родоначальником ряду китоподібних.
Bộ Guốc chẵn là tên gọi của một bộ động vật có danh pháp khoa học là Artiodactyla trong lớp Thú (Mammalia). Chúng là các động vật móng guốc mà trọng lượng được phân bổ đều trên các ngón thứ ba và thứ tư, chứ không phải chủ yếu hay toàn bộ trên ngón thứ ba như ở động vật guốc lẻ (Perissodactyla). Hiện nay, người ta biết khoảng 220 loài động vật guốc chẵn, trong đó có nhiều loài với tầm quan trọng kinh tế-thương mại đối với con người.
Giống như nhiều nhóm động vật khác, động vật guốc chẵn lần đầu tiên xuất hiện vào đầu thế Eocen (khoảng 54 triệu năm trước). Về hình dáng, khi đó chúng giống như cheo cheo ngày nay: nhỏ bé, chân ngắn, ăn lá và các phần mềm của cây. Vào cuối thế Eocen (46 triệu năm trước), ba phân bộ ngày nay còn tồn tại đã phát triển theo các nhánh riêng, đó là Suina (nhóm chứa các loài lợn); Tylopoda (nhóm chứa các loài lạc đà) và Ruminantia (bao gồm các loài động vật nhai lại như trâu, bò, dê, cừu, hươu, nai, linh dương). Tuy nhiên, các động vật guốc chẵn khi đó không phải là nhóm động vật ăn cỏ thống lĩnh: các động vật guốc lẻ (tổ tiên của ngựa, tê giác ngày nay) đã thành công và đông đảo hơn. Các động vật guốc chẵn sống sót trong các hốc sinh thái sót lại, thông thường chiếm các môi trường sống ở rìa, và người ta giả định rằng trong thời gian đó chúng đã phát triển hệ thống tiêu hóa phức tạp của mình, cho phép chúng sống sót với các loại thức ăn phẩm cấp kém.
Sự xuất hiện của các loài cỏ thật sự (Poaceae) trong thế Eocen và sự phổ biến của chúng trong thời gian tiếp theo (thế Miocen, khoảng 20 triệu năm trước) đã tạo ra sự thay đổi lớn: các loài cỏ khó têu hóa hơn và động vật guốc chẵn với hệ tiêu hóa phát triển cao hơn đã có khả năng thích nghi tốt hơn với loại thức ăn thô, nghèo dinh dưỡng này, vì thế chúng nhanh chóng thay thế động vật guốc lẻ trong vai trò của các động vật ăn cỏ thống lĩnh trên đất liền.
Động vật guốc chẵn được chia thành hai nhóm, mặc dù có các điểm giống nhau nội tại, nhưng trên thực tế lại hoàn toàn khác nhau. Phân bộ Suina (lợn, lợn cỏ pêcari và hà mã?) vẫn duy trì 4 ngón, có các răng hàm đơn giản hơn, chân ngắn và các răng nanh thường là to lớn và có hình dáng giống như ngà voi. Nói chung, chúng là các động vật ăn tạp và có dạ dày đơn giản (hai loài hà mã và lợn hươu là các ngoại lệ). Rất có thể rằng phân bộ Suina không phải là cách gộp nhóm tự nhiên. Cụ thể, các nghiên cứu gần đây cho rằng Hippopotamidae (có lẽ có nguồn gốc từ nhóm đã tuyệt chủng là Anthracotherium) có thể có quan hệ họ hàng với các động vật nhai lại hơn là với các loài lợn.
Ở phía kia, các loài lạc đà và động vật nhai lại, có xu hướng với chân dài hơn, chỉ có hai ngón, với các răng hàm phức tạp hơn, thích hợp với việc mài trên các loại cỏ cứng, cùng dạ dày nhiều khoang. Chúng không những có hệ tiêu hóa phát triển cao hơn mà còn tiến hóa để có thói quen nhai lại thức ăn: ợ thức ăn đã tiêu hóa một phần để nhai lại và hấp thụ tối đa lượng dưỡng chất có từ thức ăn.
Cuối cùng, một nhóm các động vật guốc chẵn cổ, mà sinh học phân tử cho rằng có quan hệ họ hàng gần gũi nhất với họ Hippopotamidae, đã trở lại biển cả để tiến hóa thành các loài cá voi, cá heo. Kết luận của nó là bộ Artiodactyla, nếu loại bỏ nhóm Cetacea, là nhóm đa ngành. Vì lý do này, thuật ngữ Cetartiodactyla đã được tạo ra để chỉ nhóm mới chứa cả động vật guốc chẵn và các loài cá voi.
Phân loại dưới đây sử dụng hệ thống hóa do McKenna và Bell đề ra năm 1997[1], với sự sắp xếp lại lấy theo Spaulding et al. (2009)[2][3]. Các họ còn sinh tồn được Mammal Species of the World xuất bản năm 2005 công nhận[4]. Hiện tại, nhóm cá voi (Cetacea) và động vật guốc chẵn (Artiodactyla) được đặt trong nhóm lớn không phân hạng Cetartiodactyla như là các nhóm nhỏ có quan hệ chị-em, mặc dù phân tích ADN đã chỉ ra rằng Cetacea đã tiến hóa từ trong Artiodactyla. Học thuyết gần đây nhất về nguồn gốc của hà mã (Hippopotamidae) gợi ý rằng hà mã và cá voi chia sẻ cùng một tổ tiên chung sống bán thủy sinh, đã tách khỏi các động vật guốc chẵn khác khoảng 60 triệu năm trước[5][6]. Nhóm tổ tiên giả định này rất có thể đã tách thành hai nhánh khoảng 54 triệu năm trước[7]. Một nhánh đã tiến hóa thành cá voi, rất có thể là khởi đầu với tiền-cá voi Pakicetus từ 52 triệu năm trước với các tổ tiên sớm khác của cá voi được gọi chung là nhóm Archaeoceti, cuối cùng đã trải qua sự thích nghi thủy sinh để biến thành các loài cá voi hoàn toàn sống dưới nước[8].
Phân loại được công nhận rộng khắp vào cuối thế kỷ 20 là như hình dưới đây:[11][12]
Bộ Guốc chẵnSuina
Các loài cá voi (Cetacea) hiện đại là các động vật biển thích nghi cao, về mặt hình thái có rất ít điểm chung với động vật có vú sống trên cạn; chúng trông giống như các loài động vật có vú sinh sống trong biển khác, như hải cẩu (Pinnipedia) và bò biển (Sirenia), do tiến hóa hội tụ. Tuy nhiên, chúng đã tiến hóa từ các động vật có vú sống trên cạn. Tổ tiên có thể nhất của cá voi trong một thời gian dài được coi là mesonychid — các động vật ăn thịt to lớn sinh sống vào đại Tân sinh (thế Paleocen và thế Eocen), với các móng guốc thay cho vuốt trên chân của chúng. Các răng hàm của chúng đã thích nghi với khẩu phần ăn là thịt, tương tự như răng của cá voi có răng hiện đại và không giống như các động vật có vú khác, các răng này có kết cấu đồng nhất.
Mối quan hệ nghi vấn này được thể hiện trong hình sau:[13][14]
Paraxonia
Các phát hiện phân tử và các chỉ dấu hình thái gợi ý rằng Artiodactyla là cận ngành đối với Cetacea và cùng nhau chúng hợp thành đơn vị phân loại đơn ngành là Cetartiodactyla. Người ta phân chia Cetartiodactyla thành 5 đơn vị phân loại nhỏ hơn là lạc đà (Tylopoda), lợn và lợn cỏ pêcari (Suina), động vật nhai lại (Ruminantia), hà mã (Ancodonta) và cá voi (Cetacea).
Ý tưởng cho rằng động vật nhai lại có quan hệ họ hàng gần với cá voi và hà mã hơn là với các động vật guốc chẵn khác mới chỉ được nghiên cứu trong sinh học phân tử, nhưng chưa được nghiên cứu về mặt hình thái, và vì thế có thể là mâu thuẫn.
Các dòng dõi có thể có trong phạm vi Cetartiodactyla được thể hiện trong biểu đồ sau:[15]
Cetartiodactyla
Tylopoda (lạc đà).png){kind=small}
Suina (lợn)_(white_background).jpg){kind=small}
Ruminantia (động vật nhai lại)
Tragulidae (cheo cheo)
Pecora (hươu, nai, trâu, bò)
Hippopotamidae (hà mã)
Cetacea (cá voi).jpg){kind=small}
|coauthor= bị phản đối (trợ giúp) |coauthors= bị phản đối (trợ giúp); Kiểm tra giá trị ngày tháng trong: |date= (trợ giúp) Bộ Guốc chẵn là tên gọi của một bộ động vật có danh pháp khoa học là Artiodactyla trong lớp Thú (Mammalia). Chúng là các động vật móng guốc mà trọng lượng được phân bổ đều trên các ngón thứ ba và thứ tư, chứ không phải chủ yếu hay toàn bộ trên ngón thứ ba như ở động vật guốc lẻ (Perissodactyla). Hiện nay, người ta biết khoảng 220 loài động vật guốc chẵn, trong đó có nhiều loài với tầm quan trọng kinh tế-thương mại đối với con người.
Парнокопы́тные (лат. Artiodactyla) — отряд плацентарных млекопитающих. Насчитывает примерно 220 современных видов, из которых некоторые, особенно из семейства полорогих, имеют большое экономическое значение для человека. С точки зрения филогенетической систематики, парнокопытные — парафилетическая группа, в современной системе млекопитающих их относят вместе с китообразными и рядом вымерших форм к надотряду китопарнокопытных (Cetartiodactyla).
Название отряду дано за наличие у этих животных развитых третьего и четвёртого пальцев, окончания которых покрыты толстым роговым копытом, как футляром или башмаком. Второй и пятый пальцы недоразвиты, а первый — редуцирован.
Животные в основном средние и крупные по величине. Живут в степях, лесостепях, пустынях, встречаются в лесах, заходят в тундру, поднимаются в горы. Морда парнокопытных удлинена, на голове у большинства из них имеются рога. Распространены по всем материкам, кроме Антарктиды и Австралии. В настоящее время в Австралии живут копытные, завезенные и акклиматизированные человеком. Общее число известных видов около 200, объединённых в подотряды: нежвачные, мозоленогие и жвачные.
Подотряд нежвачных включает 3 семейства: свиньи, бегемоты, пекари, всего 12 видов. У нежвачных массивное тело, короткие четырёхпалые конечности. Клыки выдвинуты за пределы рта, на конце морды хрящевой пятачок. Всеядны. Желудок простого строения. Рогов нет. Подкожный слой жира значителен. В семействе свиней 9 родов. Наиболее распространена свинья дикая, или кабан, обитающий в Европе и Азии — в лесных массивах с обилием низин, полян, густо заросших тростником и кустарником, по берегам рек и озёр.
Семейство бегемотовые включает всего 2 вида — это бегемот или гиппопотам и карликовый бегемот. Оба вида живут в Африке. Животные полуводные. Предпочитают неглубокие водоемы с густой растительностью по их берегам и с хорошими подходами. Бегемоты хорошо плавают и ныряют, по суше передвигаются довольно быстро. Живут семьями. Питаются травянистыми растениями, которых за день съедают до 40 кг. Размножаются два раза в году, детёныш рождается всегда один весом 45—50 кг. Половозрелыми становятся в возрасте 9 лет. Продолжительность жизни около 50 лет.
Семейство пекари включает 4 современных вида. Общим обликом пекари напоминают свинью, но несколько мельче. Голова у пекари большая, клиновидная, шея короткая, глаза маленькие, уши слегка закругленные. Щетина густая, особенно длинная на затылке, шее и спине, где образует гриву; хвост короткий и скрыт в волосах; ноги короткие и тонкие. Пекари обитают от юго-запада США до Средней Аргентины. Живут в различных условиях, от сухих степей до влажных тропических лесов. Пекари всеядны. Активны главным образом ночью, день проводят на лёжках. Держатся стадами. Самки приносят 1—2 детёнышей.
Подотряд жвачных объединяет около 190 видов из 6 семейств: Оленьковые, Оленевые, Жирафовые, Вилорогие, Полорогие, Кабарги.
Подотряд назвали за наличие жвачки. Жвачка — комок отрыгнутой растительной пищи, требующей доработки в ротовой полости. Пища отрыгивается из сложного желудка, состоящего из 4 отделов: рубца, сетки, книжки и сычуга. В первом отделе — рубце — растительная пища под влиянием микроорганизмов сбраживается и проталкивается в сетку. Из сетки она отрыгивается в рот, где смачивается слюной и перетирается. Эта частично переваренная пища и является жвачкой. Полужидкая масса затем попадает в третий отдел — книжку, где подвергается обезвоживанию, и поступает в последний отдел — сычуг — для окончательной обработки желудочным соком.
Жвачные имеют стройное тело и длинные конечности, позволяющие им перемещаться с большой скоростью. На коже растут длинные волосы различной густоты и окраски. Подкожный слой жира почти не образуется.
В подотряде 1 семейство верблюдовые с тремя родами.
В отличие от большинства парнокопытных, у верблюдовых вместо классических копыт — двупалые конечности с тупыми когтями. Опираются верблюдовые не на концы пальцев, а на совокупность их фаланг. На нижней поверхности ступни располагается парная или непарная эластичная мозолистая подушка.
Дикие парнокопытные встречаются во всех частях света кроме Австралии и Океании, Антарктиды и некоторых отдалённых от суши островов. Наибольшее количество видов обитает в Африке и Азии. Американский континент, особенно Южная Америка, где обитают лишь пекари, некоторые виды верблюдовых и оленевых, относительно небогат парнокопытными. Причиной является то, что многие из типичных для парнокопытных экологических ниш на момент возникновения Панамского перешейка уже были заняты другими группами животных, такими как вымершие южноамериканские копытные и некоторые грызуны (капибары, агути и мары). В Новое время различные виды парнокопытных были интродуцированы человеком в качестве домашних животных почти во всех уголках мира.
Парнокопытные населяют почти все среды обитания, от тропических лесов и степей до пустынь и горных массивов. Наибольшее разнообразие видов встречается в открытых местностях, таких как саванны. Подавляющее большинство парнокопытных ведёт сухопутный образ жизни, лишь немногие виды встречаются в воде, к примеру бегемотовые. Некоторые виды приспособились к горной местности и отлично лазают по скалам.
Ныне живущие парнокопытные подразделяются на следующие семейства:
Парнокопы́тные (лат. Artiodactyla) — отряд плацентарных млекопитающих. Насчитывает примерно 220 современных видов, из которых некоторые, особенно из семейства полорогих, имеют большое экономическое значение для человека. С точки зрения филогенетической систематики, парнокопытные — парафилетическая группа, в современной системе млекопитающих их относят вместе с китообразными и рядом вымерших форм к надотряду китопарнокопытных (Cetartiodactyla).
偶蹄目（學名：Artiodactyla）是哺乳动物中的一个大目，约220种，其中包括许多对人类生活很重要的动物。偶蹄目动物是现代进步的繁盛的有蹄类，90％的现存有蹄动物都是偶蹄动物。其中又以牛科最为繁盛。除了陆地上的种类，四足已经高度特化的海洋动物鲸豚类也是属于这一演化支。
偶蹄目动物由古新世的踝节目动物进化而来。基本上从始新世开始分化。中新世和上新世是其进化的重要时期。
外形上，早期的偶蹄动物类似今天的鼷鹿（Tragulidae）：小巧，短腿，以叶子为食。始新世晚期（4600万年前），三个现代亚目已开始分化：猪形亚目、胼足亚目和反刍亚目。然而偶蹄目并没有占据生态主导地位，当时是奇蹄目的繁盛时期。偶蹄动物只能占据一些边缘生态位艰难维生。但是同时它们也在这个时候开始了复杂的消化系统的进化，从而能够以低级食料为生。
始新世开始出现草。中新世的时候全球气候变干燥少雨，大量雨林枯亡，草原开始发育，并向全球蔓延开来。草本身是一种非常难以消化的食物，而唯有拥有复杂消化系统的偶蹄动物能有效地利用这种粗糙、低营养的食物。很快偶蹄动物就取代了奇蹄动物的生态位，成为了食草动物的主导。
偶蹄动物分为两大类，然而各类内部形态差异很大。猪形亚目（猪、西猯）保留四趾，臼齿简单，腿短。犬齿常常变大成獠牙。它们大多属于杂食动物，胃构造简单（器官構造與人類最近）。骆驼类和反刍类则相反，倾向于向长腿、两趾和复杂颊齿（用于对食草的适应）和复杂胃。伴随复杂消化系统的出现，它们有了反刍的行为：将半消化状态的食团吐回嘴里重新加以咀嚼后下咽以获得对养分的最大程度利用。
根据分子生物学研究，早期偶蹄动物中与河马最接近的一支食肉偶蹄动物，即中兽类，在始新世就返回大海，演化为今天的鲸。豬型亞目多數是雜食性。
偶蹄类动物的分类受到了热烈的争论，因为栖息在海洋中的鯨豚類从陆生的偶蹄类动物进化而来。有些有蹄类动物（河马）与海洋栖息的鲸目动物比其他偶蹄类动物有更密切的关系。
这使得偶蹄动物传统上被定义为无效的並系群分类，因为它包括来自共同祖先的动物，但不包括其所有后代。系统发育分类只识别单系群分类群; 也就是从一个共同的祖先下降，并包括其所有后代的群体。为了解决这个问题，传统的偶蹄目和鯨目有时被归入更具包容性的鯨偶蹄目(Cetartiodactyla)分类群中[1]。另一种方法是在修订后的偶蹄目分类单元中包括陆地居住的甚至有蹄类动物和海洋栖息的鲸类动物（鲸目改为鲸下目）[2]。
现存偶蹄目动物可归类如下：
本目各亚目的演化关系如下：
偶蹄目 Artiodactyla 全撰类 Artiofabula 鲸反刍类 Cetruminantia 河马形亚目 Whippomorpha 鲸下目 Cetacea须鲸小目 Mysticeti 
齿鲸小目 Odontoceti 
凹齿下目 Ancodonta 
有角下目 Pecora 
鼷鹿下目 Tragulina 
猪形亚目 Suina 
胼足亚目 Tylopoda 
偶蹄目动物对人类很重要。从史前开始偶蹄目动物就是人类的主要蛋白质来源，是古人类的重要的狩猎对象。在法国和西班牙的岩洞里留下的克罗马农人画的壁画，里面就包括了大量的野牛、北山羊等偶蹄动物。几乎所有的人类文明裡都有偶蹄动物的存在（比如旧大陆诸文明里的牛、羊、骆驼，南美印第安人文明里的骆马、羊驼等）。人类最早驯化的家畜裡就有偶蹄动物。偶蹄动物是构成了人类畜牧业和农业的重要成分，是人类最主要的肉、乳制品来源动物，也是皮革业的重要来源动物。
偶蹄目（學名：Artiodactyla）是哺乳动物中的一个大目，约220种，其中包括许多对人类生活很重要的动物。偶蹄目动物是现代进步的繁盛的有蹄类，90％的现存有蹄动物都是偶蹄动物。其中又以牛科最为繁盛。除了陆地上的种类，四足已经高度特化的海洋动物鲸豚类也是属于这一演化支。
分類 界 : 動物界 Animalia 門 : 脊索動物門 Chordata 亜門 : 脊椎動物亜門 Vertebrata 綱 : 哺乳綱 Mammalia 上目 : ローラシア獣上目 Laurasiatheria 目 : クジラ偶蹄目 Cetartiodactyla 階級なし : 偶蹄目 Artiodactyla 学名 Artiodactyl Owen, 1848 亜目 ウシ目（ウシもく）または偶蹄目（ぐうていもく） Artiodactyla は、かつて使われていた脊椎動物門 哺乳綱の1目。現在の鯨偶蹄目（クジラ偶蹄目）から鯨類（鯨目）を除いたグループによって構成されていた。偶蹄類（ぐうているい）ともいう。
このグループは、ウマ目（奇蹄目）と共に、四肢の先端に蹄（ひづめ）をもつことを特徴とする。また全てのウシ目は後肢のかかとの関節にある距骨の上下端に滑車状の構造を持つ（これを両滑車とも呼ぶ）。ウシ目（偶蹄目）とウマ目（奇蹄目）を合わせて有蹄目と分類されることもあったが、現在ではウマ目はウシ目よりもネコ目やコウモリ目により近いとする説が有力であり、ウシ類とウマ類が共に蹄をもつのは、平行進化によるものであることがわかっている。中新世以降次第に衰退していったウマ目に対し、ウシ目は次第に勢力を伸ばしていった。現在では、カバ、イノシシ、ラクダ、キリン、ヤギ、シカなどの仲間を含む大きなグループに発展し、有蹄動物全体の約90％を占めている。また、後述されるようにクジラ類をも内包することが明らかになりつつあり、非常に多様性に富んだ発展を遂げて、繁栄しているグループであることになる。
偶蹄目と呼ばれるように、ウシ目の特徴は、2つに割れた蹄である。これは第3指と第4指（中指と薬指）が変化したもので、主蹄（しゅてい）と呼ばれる。また、かかとにあたる部分に、副蹄（ふくてい）とよばれる小さな蹄がついているものもあり、岩場などでずり落ちないようになっている。第3指が体重を支える重心軸となるウマ目と異なり、ウシ目は第3指と第4指の二本が重心軸であるため、このような蹄の構造となる。
後述するように、近年の分子生物学的手法の導入により、鯨類とかつての偶蹄類との系統関係が明らかになった。それによれば、鯨類はカバ類と姉妹群であり、両者は、先に反芻類と分かれた1グループ（鯨凹歯下目）から、さらに2つに分岐したものである。また、鯨凹歯類と反芻類が分岐したのは、ラクダ類およびイノシシ類が、相次いで他の鯨偶蹄類から分岐した後のことであったこともわかっている（鯨偶蹄目の系統と分類を参照）。したがって、ラクダ類・イノシシ類とカバ類・反芻類を含んで鯨類を含まない「偶蹄目」は、単系統群ではなく側系統群であることになり、分岐分類学の考え方によれば、（かつての「有蹄目」と同様）1つの分類群としては成立し得ない。これにより、「偶蹄目」（ウシ目）は生物学的な分類群としては無効となり、かつての偶蹄類と鯨類を併せた「鯨偶蹄目」という分類群が新たに設けられた。
イノシシ亜目以外のウシ目の動物は、消化しにくい繊維分を消化するために、本来の胃（第4胃）のほかに、食道から第1-第3の胃を分化させて、合計4つの胃をもつ（ラクダ、キリンなどは、第3胃と第4胃の区別がはっきりしないため、3つとする場合もある）。これらの動物は、複胃または反芻胃と呼ばれるこれら複数の胃によって、一度食べた食物を吐き戻し、噛み返すという反芻（はんすう）を行う。
明確な反芻をおこない、系統的にも近いウシ科、シカ科、プロングホーン科、キリン科、ジャコウジカ科、マメジカ科をまとめて反芻類と呼ぶ。反芻亜目、ウシ亜目とも呼ぶが、近年は亜目より下の分類階級とされることもあるので注意が必要である。
4つの胃のうち、第1胃には微生物が大量に住み、ここで摂取した食物の分解発酵をしている。この第1胃での微生物による分解と、反芻によって繰り返し咀嚼することによって、他の哺乳類が消化吸収できないセルロースなどを栄養として取り込むことができる。この強力な消化吸収能力が、ウシ目の動物が繁栄した一因とされている。
以前は、反芻の度合いに従い、同じウシ目でも反芻をしない、現生のイノシシ類やカバ類を含む系統をイノシシ亜目（猪豚亜目）とし、系統的に両者の中間に位置すると考えられる、現生のラクダ類を含むグループを、ラクダ亜目（核脚亜目）と分類されていた。しかし分子分岐学により、カバ類は（クジラ類と共に）反芻類に近いこと、中間的と思われたラクダ亜目がクジラ偶蹄類の中で最も初期に分岐したことがわかっている。
クジラの仲間の先祖は、化石研究からは、顆節目に分類されていたメソニクス類、さらにさかのぼれば同じくトリイソドン類と考えられていたが、最近[いつ?]の分子生物学的な研究からは、ウシ目から分化したとする説が出された。これは、最近[いつ?]しばしば見られる、化石研究者と分子生物学者の意見が対立するケースの、典型的な例であった。しかし、パキケトゥス・アトッキの化石骨格の研究により、化石研究者側からもクジラがウシ目起源であるとする仮説を補強する、強力な根拠が提出された。鯨偶蹄目も参照。
カバ科はかつてはイノシシ亜目に含めることが多かった。
亜目は、原始的なものから派生的なものの順に並べた。科は順不同。
ここでは「偶蹄類の分類」を示すため Ancodonta を独立亜目としたが、実際は Ancodonta はクジラ類と姉妹群である。そこで、Ancodonta とクジラ類を1つの亜目として Ancodonta は下目にしたり、さらには反芻類も同じ亜目にして反芻類は下目、Ancodonta は小目とすることも多い。
ウシ目（ウシもく）または偶蹄目（ぐうていもく） Artiodactyla は、かつて使われていた脊椎動物門 哺乳綱の1目。現在の鯨偶蹄目（クジラ偶蹄目）から鯨類（鯨目）を除いたグループによって構成されていた。偶蹄類（ぐうているい）ともいう。
このグループは、ウマ目（奇蹄目）と共に、四肢の先端に蹄（ひづめ）をもつことを特徴とする。また全てのウシ目は後肢のかかとの関節にある距骨の上下端に滑車状の構造を持つ（これを両滑車とも呼ぶ）。ウシ目（偶蹄目）とウマ目（奇蹄目）を合わせて有蹄目と分類されることもあったが、現在ではウマ目はウシ目よりもネコ目やコウモリ目により近いとする説が有力であり、ウシ類とウマ類が共に蹄をもつのは、平行進化によるものであることがわかっている。中新世以降次第に衰退していったウマ目に対し、ウシ目は次第に勢力を伸ばしていった。現在では、カバ、イノシシ、ラクダ、キリン、ヤギ、シカなどの仲間を含む大きなグループに発展し、有蹄動物全体の約90％を占めている。また、後述されるようにクジラ類をも内包することが明らかになりつつあり、非常に多様性に富んだ発展を遂げて、繁栄しているグループであることになる。
偶蹄目と呼ばれるように、ウシ目の特徴は、2つに割れた蹄である。これは第3指と第4指（中指と薬指）が変化したもので、主蹄（しゅてい）と呼ばれる。また、かかとにあたる部分に、副蹄（ふくてい）とよばれる小さな蹄がついているものもあり、岩場などでずり落ちないようになっている。第3指が体重を支える重心軸となるウマ目と異なり、ウシ目は第3指と第4指の二本が重心軸であるため、このような蹄の構造となる。
